Valtuuston puheenjohtajan poliittinen arki alkaa dramaattisesti. Keskiviikkoiltana kotiovelleni ilmaantuu kookas mies, joka uhkaa tehdä ruumiita, ellei hänen asioitaan hoideta. Olen tavannut miehen vaalitorilla viime syksynä ja tiedän hänen henkilöllisyytensä. Keskustelu sujuu rauhallisesti, lupaan viedä hänen asiaansa eteenpäin. Vierailijan uhkauspuheet herättävät kuitenkin huolen. Niinpä soitan poliisille keskiviikkoaamuna, mutta en tee tämän perusteella rikosilmoitusta, asiasta tehdään kuitenkin muistio.
Mies ilmaantuu uudelleen ovellemme torstai-iltana puoli kymmenen aikaan. Olemme palanneet saunasta ja yövaatteissamme. Huikkaan oven raosta, ettemme ota vieraita vastaan ja että vierailija rikkoo kotirauhaamme. Hän jää pyörällään kurvailemaan paikoitusalueelle ja käy tutkimassa auton rekisterikilvet ja postilaatikon. Valvomme puoleen yöhön ja tarkkailemme pihaa.
Aamulla Pauli on hakenut lehden ja ryystää tyytyväisenä aamukahviaan. Vedän kahvin väärään kurkkuun, kun näen olohuoneen ikkunasta, että katoksessa oleva serkkuni auton kumit ovat tyhjinä. Ryntäämme ulos: molempien autojen renkaat on viillelty rikki. Ilmoitamme poliisille.
Levonmäki on nimensä mukaan ollut ”levon mäki”, rauhan ja turvallisuuden perikuva. Nyt tämä idylli on rikottu. Mielestäni myös poliitikoille kuuluu kotirauha. Sekopäiden paikka on jossakin muualla kuin asuinalueilla. Ovella käynyt mies filosofoi, ettei hän pelkää kuolemaa. Totesin, että itse pelkään kuolemaa ja elämääkin välillä, onhan minulla lapsia.