Tekijä: Irene Roivainen

Viime keväänä näihin aikoihin laitoimme omakotitaloamme myyntikuntoon. Koko kevät oli tehty pientä pintaremonttia, kirjoja kannettu kassitolkulla Pispalan kirjastoon ja lopulta oli jo lähdetty katselemaan uutta kotia kaupungin keskustasta. Ajattelimme, että pihan hedelmäpuiden kukkiessa olisi hyvä aika aloittaa markkinointi. Korona jylläsi kyllä taustalla, mutta se saataisiin kyllä aisoihin, uskoimme. Aikuiset lapsemme toppuuttelivat ja kyselivät, missä heidän lastensa mummola olisi sitten tulevaisuudessa? Hui hai, tottakai siellä, missä mummo ja vaarikin. Mutta sitten koitti aamu, jolloin ”mie romahin” ja aloin itkeä hillittömästi: onko meidän pakko myydä tämä talo? Puoliso järkyttyi nähtävästi niin harvinaisesta tunnereaktiostani, että lupasi heti kättelyssä, ettei asiasta tarvitse puhua ainakaan vuoteen.

Ja täällä me asumme edelleen vähän yli 20-vuotiaassa puutalossa Kaukajärvellä. Näihin seiniin olemme sijoittaneet rahamme, viimeinen asuantolainan eräkin maksettiin vähän ennen eläkkeelle jäämistä. Meitä huoletti, kuinka eläkkeemme riittäisivät asumiskuluihin, ainakin sähkölasku oli luvattoman korkea talvisaikaan. Mutta sitten teimme taas rohkean ratkaisun ja teimme vielä yhden investoinnin velkarahalla ja siirryimme maalämpöön; nyt eivät sähkölaskut enää pelota.

Myönnän, että ekologinen omatunto on kolkuttanut jo vuosien aijan, sillä hiilijalanjälki on ollut suuri juuri omakotitalossa asumisen vuoksi. Kun hetki sitten laskin hiilijalanjälkeäni ympäristo.fi-sivustolla, asuminen selittää edelleen suuren osan jalanjäljen suuruudesta, mutta se on huomattavasti suomalaisten keskiarvoa pienempi, mihin olen kovin tyytyväinen.

Hiilijalanjäljen mittaaminen on tarpeellista toteuttaa säännöllisin väliajoin, mutta samalla on hyvä muistaa eri elämän- ja asumismuotojen mahdollistaminen suomlaisessa yhteiskunnassa. Ekologisuuden ohella on vaalittava myös sosiaalista elämää ja yhteisöllisyyttä. Kun kesä koittaa, suuntaamme taas lapsuuskoteihimme, nekin vaativat hyvää huolenpitoa ja kunnostusta, vanhempiemme jättämää perintöosaa on tietenkin vaalittava.

Vuosi on kulunut, eikä me taideta raaskia luopua tästä kodistamme vielä vähään aikaan, kun jalka vielä nousee ketterästi portaissa ja kun pihan hedelmäpuut ovat taas aloittamassa kukintaansa!

Loppiaisena hyökättiin Yhdysvaltain kongressitaloon Washingtonissa. Lehtitietojen mukaan varapresidentti Mike Pence saatiin pois istuntosalista noin minuutti ennen kuin väkivalloin murtautuneet mellakoitsijat tunkeutuivat sinne. Valtaajien tarkoituksena väitetään olleen ”vangita ja murhata Yhdysvaltain hallinnon viranomaisia” (HS 16.1.-21). Mellakkaan osallistujien tähtäimessä oli kylteistä päätellen myös kongressin puhemies Nancy Pelosi.

Kuluneella viikolla ex-pääministeri Juha Sipilään käytiin käsiksi eduskuntatalon läheisyydessä Helsingissä. Monet kansanedustajat ovat tuominneet teon. Näitä kahta tapahtumaa yhdistää hyökkäys demokratiaa ja demokraattisesti valittua instituutiota vastaan, mikä on tuomittavaa.

Näin kuntavaalikeväänä moni ehkä miettii, miten tämä näkyy vaalitoreilla ja ehdokastilaisuuksissa, mikäli niitä voidaan järjestää koronatilanteen vuoksi.

En ollut koskaan ajatellut, että joutuisin kuntapoliitikkona väkivallan kohteeksi. Olin ehtinyt olla puoli vuotta Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, kun kotiovellemme ilmaantui yhtenä heinäkuisena iltana kookas mies, joka uhkasi tehdä ruumiita, ellei hänen asioitaan hoideta. Olin tavannut miehen edellisenä syksynä vaalitorilla ja tiesin hänen henkilöllisyytensä. Keskustelu sujui rauhallisesti, lupasin viedä hänen asiaansa eteenpäin. Ilmoitin asiasta seuraavana aamuna poliisille, koska vieras sanoi tietävänsä kaikkien valtuutettujen koti- ja mökkiosoitteet. Seuraavana iltana mies palasi myöhään ovellemme, kun olimme jo menossa nukkumaan. Kun sanoimme, ettemme ota vieraita vastaan, hän jäi ajelemaan pyörällä paikoitusalueelle, tutki auton rekisterikilpiä ja postilaatikkoa. Valvoimme puoleen yöhön ja tarkkailimme pihaa. Aamulla huomasimme, että pihassa olleen automme ja serkkuni auton renkaat oli puhkottu. Ilmoitimme asiasta poliisille. Olen tästä kirjoittanut aiemmin blogissani ”Häirikkö kotiovella” (31.7.2009).

Asia järkytti ja pelkäsin lähteä työmatkalle. Sain tietää, että sama henkilö oli käynyt vaatimuksineen myös kaupungin virastotalolla. Vartiointia lisättiin valtuuston yleisölehterillä, mutta jännitin seuraavassa kokouksessa, miten toimisin varoittaakseni selin lehteriin istuvia valtuutettuja, jos lehterillä alkaisi tapahtua jotakin. Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut. Poliisi tarttui viimein asiaan, kun pormestarikin sitä vaati. Paljon myöhemmin saatiin vihdoin päätös lähestymiskiellosta – ja sittemmin tieto, että tämä henkilö oli kuollut. Vakuutusyhtiö ei korvannut euroakaan satojen eurojen rengasrikoista, kun näyttöä vahingonteosta ei ollut.

Tämä tapaus on palannut viime päivinä mieleeni. Vihapuheesta on lyhyt matka vihatekoihin. Vaalit lähestyvät, ehdokkaiden on voitava kampanjoida rauhassa, valtuutettujen on voitava tehdä työtään turvassa niin vihapuheelta kuin väkivallan uhalta. Kuulin, että vastaavaa oli tapahtunut aikaisemminkin eräiden kaupunginvaltuutettujen kohdalla, mutta asia oli pidetty salassa.

Mielestäni tällaisista kokemuksista on puhuttava avoimesti. Pelolle ei pidä antaa valtaa. Kuten Yhdysvaltain tuleva presidentti Joe Biden on todennut: demokratia on pyhä asia. Demokratiaa on puolustettava kaikilla tasoilla, myös Tampereen vaalitorilla!

Helsingin Sanomat uutisoi äskettäin (6.1.2021) työ- ja elinkeinoministeriön asettaman riippumattoman tutkijaryhmän ajatuksista poistaa kotihoidontuki keskeisenä keinona kohentaa työllisyyttä. ”Tutkijat katsovat, että kotihoidontuen poisto voi pitkällä aikavälillä lisätä ennen kaikkea naisten työllisyyttä noin 10 000 hengellä”, kirjoittaa lehti. Tutkimusryhmää johtaa taloustieteen professori Markus Jäntti Tukholman yliopistosta, ja sen muut jäsenet edustavat eri tutkimuslaitoksia ja yliopistoja Suomessa. Ryhmän loppuraportin kerrotaan valmistuvan kuluvan talven aikana.

Keskustelussa on kyse Kelan maksamasta n.340 euron hoitorahasta ja enintään 180 euron hoitolisästä. Tämän lisäksi jotkut kunnat maksavat kuntakohtaista lisää. Kotihoidon tukea voi saada perhe, jonka alle 3-vuotias lapsi ei ole kunnan järjestämässä päivähoidossa. Lasta voi hoitaa jompikumpi vanhemmista tai muu hoitaja (esim. sukulainen) tai yksityinen päivähoidon tuottaja (esim. yksityinen päiväkoti). Kotihoidon tuki muodostuu lakisääteisestä hoitorahasta sekä tulojen mukaan määräytyvästä hoitolisästä.

Hesarin jutun mukaan valtiovarainministeriön virkamiehet ovat jo aiemmin todenneet, ettei kotihoidontuen poistamisella ole merkittävää vaikutusta julkiseen talouteen.  Hallituspuolueet eivät ole toistaiseksi ottaneet kantaa asiaan keskustaa lukuun ottamatta, joka on kirjauttanut hallitusohjelmaan maininnan, että ”kotihoidontuki jatkuu nykymuotoisena”.

Niin kauan kuin muistan, poliittista vääntöä on käyty kotihoidon ja päivähoidon välillä, käytännössä kotiäitiyden ja ansioäitiyden välisenä ideologisena kysymyksenä. Vihreät ovat ylittäneet tämän ideologisen kuilun kannattamalla vanhempien valinnanvapauteen perustuvaa sekä että -mallia, joka tarjoaa lapselle yhtäältä mahdollisuuden subjektiiviseen päivähoitoon ja toisaalta kotihoitoon. Toinen keskeinen vihreiden ajatus on ollut kotihoidon toteuttaminen muutoin kuin vanhempien jäämisenä pois työelämästä, tämä vihreä kädenjälki näkyy nyt Kelan kotihoidon kriteereissä.

Tulin itsekin mukaan Tampereen kuntapolitiikkaan näillä teemoilla 1990-luvun alussa, kun perheeseemme oli syntynyt toinen lapsi. Käytännössä meidän perheellämme ei kuitenkaan ollut koskaan mahdollisuutta jäädä kotiin hoitamaan lapsia vanhempainrahakauden jälkeen, koska olimme määräaikaisissa työsuhteissa. Tästä huolimatta olin syksyllä 1992 mukana ”vaunumarssilla” Tampere-lisän puolesta. Tampere-lisä saatiinkin 1990-luvulla, mutta se joutui lama-aikana säästöjen kohteeksi. XL-koalition aikana 2009 se otettiin uudelleen käyttöön.

Kuntaliiton toteuttaman kyselyn mukaan vuonna 2018 lasten kotihoidon kuntalisää maksoi enää 48 kuntaa 253:sta eli 19 % kyselyyn vastanneista kunnista, kun vielä vuonna 2014 sitä maksoi 85 kuntaa (30 % kyselyyn silloin vastanneista). Tampereen kaupungin osalta tiedot puuttuvat vuoden 2018 raportista, vuonna 2016 on raportoitu, että kuntalisää on maksettu 150 euroa alle 3-vuotiaista lapsista. Tampereen kaupungin sivuilta käy ilmi, että kotihoidon tuen Tampere-lisä lakkautettiin vuoden 2014 talousarviopäätöksellä.

Maan hallitus ottaa tuonnempana kantaa lasten kotihoidon tukeen. Toivon, että päätöksenteossa huomioidaan muutkin kuin taloudelliset ja työmarkkinaperustaiset tekijät. Kuntapäättäjät ovat puolestaan vastuussa lasten kotihoidon tuen kuntalisän maksamisesta. Korona-aika haastaa tässäkin asiassa päättäjät uusiin avauksiin, sillä lasten kotihoito vanhempien tai muun toimijan toteuttamana alkaa olla yhä useamman toiveena. Meillä on aikuisikään kasvanut uusi sukupolvi, joka ei ole ehkä niin työelämäkeskeistä kuin itse olemme olleet.  Muistan, kuinka itse itkin eroahdistustani bussipysäkillä, kun jouduin jättämään 10 kuukauden ikäisen lapsen päiväkotiin.

Ongelmana on edelleen se, että yli 90 % kotihoidon tuella kotiin jäävistä on pienten lasten äitejä, tähän tutkimusryhmän kannanototkin viittaavat. Olisi hienoa, jos kaupunki maksaisi Tampere-lisää Kelan periaatteiden mukaan niin, että pieniä lapsia voisivat hoitaa kotona esimerkiksi isovanhemmat.

Luin äskettäin ex-kollegoideni (Ylinen et al.2019) Gerontologia-lehdessä julkaiseman artikkelin, joka käsitteli ikäihmisten itsemurhariskiä ja sen kohtaamista sosiaalityössä. Kansainväliseen kirjallisuuskatsaukseen perustuvassa tarkastelussa havaittiin, että itsemurhariskiä ennakoi usein masennus ja sen tunnistamisen haasteet sosiaalityössä.

Jo aiemmin on eri tutkimuksissa ja asiantuntija-arvioissa (esim. Saarenheimo) todettu, että esimerkiksi masennusta ei aina tunnisteta, vaan alakulon ja alavireisyyden saatetaan ajatella kuuluvan luonnollisena osana elämänvaiheeseen. Kuitenkin ongelmien varhainen tunnistaminen olisi jo sinällään osa ratkaisua. Esimerkiksi lisääntynyt päihteiden käyttö saattaa jo ennakoida mielenterveyshäiriöitä.

Perusta hyvälle mielenterveydelle rakentuu koko elämänkaaren ajan, eikä vanhuus elämänvaiheena merkitse sinänsä lisääntyviä ongelmia. Kuitenkin terveydentilan ja toimintakyvyn heikentyminen saattavat altistaa masennukselle. Mielenterveys, kuten terveys yleensäkään, ei ole vain sairauden puuttumista. Monet asiantuntijat puhuvatkin mieluummin mielen hyvinvoinnista, joka on kokonaisvaltaisempi ja yksilön terveydentilaa laajempi käsite. Siihen kuuluvat niin sosiaaliset kuin taloudelliset tekijät yksinäisyyden torjumisesta toimeentulovaikeuksien korjaamiseen.

Terveydestä ja mielen hyvinvoinnista huolehtiminen on haaste meille jokaiselle, mutta myös palvelujärjestelmälle. Esimerkiksi kotiin annettavia ikäihmisten palveluja tulisi lisätä ja monipuolistaa. Mielenterveyspalvelutarpeiden kartoittamisessa avainasemassa ovat kotihoidon työntekijät, joiden kautta palvelutarve välittyy parhaimmillaan moniammatilliselle tiimille. Gerontologista osaamista tulee vahvistaa sosiaali- ja terveyspalveluissa. Lääkehoidon ohella on tärkeää tarjota myös terapiapalveluja ikäihmisille. Tilanteessa, jossa kynnys palveluasumisen piiriin on korkea, yhteisömuotoiset asumisratkaisut voivat olla hyviä välitason vaihtoehtoja yksinäisyyden torjunnassa.

Mielenterveysongelmien torjuminen alkaa ongelmien ennalta ehkäisystä. Kuntien ohella järjestöt ja seurakunnat tarjoavat monipuolista toimintaa, mikä tukee ikäihmisten elämänhallintaa ja osallisuutta. Sitä kaupungin tulee tukea ja rakentaa yhteistyön käytäntöjä. Korona-aika on rajoittanut tätä toimintaa, mutta samalla se on herättänyt perheet ja naapurustot havaitsemaan ikäihmisten avuntarpeen lähipiirissään.

Päättäjien on hyvä muistaa, että vanhukset eivät ole ongelma tai menoerä, vaan yhteisömme historia ja kokemus. Edistämällä heidän hyvinvointiaan rakennamme myös omaa tulevaisuuttamme, sillä me itse olemme eräänä päivänä palveluja tarvitsevia ikäihmisiä.

(Blogi on julkaistu aikaisemmin Tampereen Vihreiden sivulla Mielenterveysviikolla marraskuussa 2020)