Kategoria: Yleinen

Kaupunginhallitus otti eilen kantaa ikäihmisten palvelurakenneuudistukseen ja mm. ns. geripolin hallinnollisen paikkaan organisaatiossa. Nykyisellään geriatrian poliklinikka on yhteisnimitys kolmen sairaalan: Kaupin, Rauhaniemen ja Hatanpään puistosairaalan kokonaisuudelle. Nyt poliklinikasta ollaan kehittämässä keskitetympää järjestelmää, kun taas kotihoitoon ollaan kehittämässä alueellista mallia. Keskustelua käytiin siitä, sijoitetaanko poliklinikka sairaalaorganisaation vai kotihoidon yhteyteen.

Pitkällisen keskustelun ja äänestyksen jälkeen kaupunginhallitus päätyi pohjaesityksen kannalle eli sijoittamaan sen sairaala- ja kuntoutuspalvelujen tuotantoalueelle. Perusteluja olisi ehkä ollut myös toisenlaiselle ratkaisulle, mutta ainakin oman kantani ratkaisi apulaispormestari Mikko Aaltosen (vas.) 15-jäsenisen työryhmän yksimielinen esitys. ikäihmisen näkökulmasta olennaista on, että palveluketju on sujuva ja hän saa tarvitsemansa hoidon ja kuntoutuksen mahdollisimman nopeasti.

Paperilla kaikki näyttää tietysti hyvältä, mutta vasta käytäntö osoittaa, kuinka toimiva tästä ratkaisu on. Laitoshoidon paikkoja on vähennetty radikaalisti, tulevaisuuden haasteena onkin kotihoidon riittävä resursointi.

Äitini tilannetta seuratessa olen havainnut, että tutkimuksiin pääsy sairaalaan voi olla kiven takana. Edes ensiavun kynnyksen yli pääsy ei vielä takaa tarkkailua osastolla, vaan sairaalan pyöröovi käännyttää vanhuksen kotiin tai terveyskeskuksen vuodeosastolle, joka Kainuun selkosilla voi tarkoittaa sijoitusta kymmenien kilometrien päähän kodista ja läheisistä. Vanhuus ei ole sairaus, mutta ikäihmisillä on usein joku perussairaus, joka edellyttäisi erikoislääkärin konsultaatiota. Kun julkinen järjestelmä ei vedä, on pakko turvautua yksityiseen palvelutarjontaan. Se toimii, mutta maksaa, eikä edistä pääsyä pitkäkestoiseen seurantaan.

Lähiomaiselle lankeaa palveluohjaajan rooli: hän neuvottelee ja koordinoi palveluntuottajien ja kaupungin välillä. Viime viikolla Kainuun Sotesta tuli SAS -ryhmän päätös: ”pisteet” eivät riitä tehostettuun palveluasumiseen. ”Parempia” lukuja odotellessa koko lähipiiri tätejä ja enoa myöten on valjastettu tukipalveluihin. Ilman Arvola-kodin osaavaa henkilökuntaa olisin jo hermoromahduksen partaalla.

 

Keskustelu Suuresta yhteiskunnasta vaikuttaa varsin kaukaiselta Tampereen horisontista, mutta uusyhteisöllisyyden teemat eivät ole lopultakaan kovin kaukana kunnallisesta päätöksenteosta. Muutama viikko sitten käsittelimme kaupunginhallituksen suunnittelukokouksessa luonnosta tulevaisuuden palveluverkosta. Pyrkimyksenä on keskitetty palvelurakenne ns. monipalvelukeskuksissa, jotka sijaitsisivat kaupungin keskustassa ja aluekeskuksissa. Lähipalvelupisteeseen olisi tarkoitus keskittää ryhmätoimintaa, vapaaehtoistyötä, yksityisiä palveluja, matalan kynnyksen neuvontaa ja yhteisöllisiä tiloja.  Huoleni heräsi, kun tässä vaiheessa oli vielä epäselvää, mitä julkisia palveluja tarjottaisiin näissä palvelupisteissä. Meilläkin on vaarana, että paikallisyhteisöt ”orpoontuvat”, kuten professori Hannu Katajamäki Vaasan yliopistosta on väittänyt. Pidän kuitenkin tilaajajohtaja Hakaria enemmän ”good society”-miehenä ja ”sinisenä demarina” kuin ”big societya” kannattavana ”panaisena konservatiivina” ja luotan, että terveiset julkisten palvelujen säilyttämisestä alueilla menivät jatkosuunnittelun pohjaksi.

Pidin äskettäin luentoa suurelle joukolle sosiaalityöntekijöitä yhteisösosiaalityöstä. On harmillista huomata, kuinka yhteisöllinen ote on kadonnut suomalaisesta sosiaalityöstä yhdyskuntatyön tulisielujen eläkkeelle siirtymisen myötä. Tampereella sosiaalityöntekijät Jukka Vinnurva ja Ritva Heikkilä olivat aikoinaan perustamassa Hervannan aluetoimistoa ja toteuttamassa yhteisöllistä työotetta alueella. Onneksi sentään sosiaalityöntekijä Paula Joupin perustama Mansikkapaikka on yhä olemassa ja täyttää pian 20 vuotta. Kun alueelliset sosiaaliasemat on ajettu alas, sosiaalityö on keskittynyt suuriin yksikköihin keskustan läheisyyteen. Soten myötä palvelut ovat vaarana karata vielä etäämmälle.

Tilaajajohtajan luonnoksessa puhutaan viisaasti tilojen yhteiskäytöstä: järjestöt, yritykset, kaupunki ja toivottavasti seurakuntakin voisivat palvella kuntalaisia saman katon alla. Setlementtiasuntojen uudella toimitusjohtaja Kimmo Röngällä on hieno visio kokonaisista yhteisöllisistä asuinkortteleista, joissa olisi tarjolla myös lähipalveluita alueen asukkaille. Tällainen konsepti olisi hyvä vastalääke harvenevalle palveluverkolle, mutta tietysti silloinkin yhteistyössä kunnan kanssa.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa ovat voimistuneet äänenpainot, joissa yhteisöjä kutsutaan hyvinvointitalkoisiin: milloin maaseudun, milloin lähiöiden ongelmien ratkaisemiseksi. Yhteisöllisyys on myös keskeinen painotus hallinnonuudistuksen uusimassa virtauksessa, ”Uudessa julkisessa hallinnassa”(NPG), jonka keskiössä on kuntien kumppanuus yhteisöjen ja kansalaisyhteiskunnan kanssa. Maan hallituksen valmistelema kuntauudistus ja siihen kytkeytyvä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamistyö vaikuttavat palvelujen järjestämiseen kunnissa.

Ajatus yhteisvastuullisesta ”Suuresta yhteiskunnasta” (Big Society) on lähtöisin Iso-Britanniasta, jossa ryhdyttiin vähentämään julkisen talouden kuormittavuutta siirtämällä vastuuta yhä enemmän kansalaisten, heidän lähiyhteisöjensä ja laajemminkin kansalaisyhteiskunnan vastuulle.

Viime viikolla julkistettu sosiaalipolitiikan professori emerita Briitta Koskiahon teos ”Kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa etsimässä” herättelee erityisesti kolmatta sektoria asemoimaan itsensä uudelleen ja pohtimaan vastuutaan. Kolmas sektori on perinteisesti toiminut julkisen sektorin jatkeena, nyt siltä odotetaan itsenäisempää kumppanuussuhdetta mahdollisesti myös vastikkeetta.

Suomen Setlementtiliitto, yhtenä merkittävänä kansalaisjärjestönä päätti julkaista professori Koskiahon ajankohtaisen teoksen, sillä kumppanuuksiin keskittyvä sosiaalipolitiikka koskettaa myös setlementtityötä. Osana maailmanlaajuista Setlementtiliikettä olemme olleet todistamassa käytännössä brittiyhteiskunnassa tapahtunutta kehitystä. Setlementtitaloja houkuteltiin erilaisin keinoin hoitamaan aikaisemmin julkisen vastuun piiriin kuuluvia ongelmia.  Vähitellen on huomattu, että hallitus on vetäytynyt vastuusta sitä mukaa, kun järjestöt ja kansalaiset ovat lisänneet vastuutaan.

Setlementtityössä kansalaistoiminta ja kumppanuus paikallisyhteisöjen kanssa ovat toiminnan lähtökohta, ei väline ulkopuolelta asetettujen tavoitteiden toteuttamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa julkinen sektori täydentää hyvinvointilupaustaan ja määrittelee uudelleen hyvinvointipalveluja ja niiden rahoituspohjaa, haluamme olla mukana julkisessa keskustelussa ja samalla muistuttaa omista arvolähtökohdistamme. Uusyhteisölliset pyrkimykset siirtää vastuu lähipalvelujen tuottamisesta julkiselta sektorilta yhteisöille ovat lähtökohtaisesti varsin kaukana paitsi Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan periaatteista, myös setlementtityön lähtökohdista.

Olemme suomalaisessa setlementtiliikkeessä valmiita tuottamaan yhteisöllisyyttä ja elinvoimaisia naapurustoja omista lähtökohdistamme käsin ja julkisen sektorin kumppaneina ja työtovereina,emme sen vastikkeettomana korvaajana.

(Lyhennelmä Suomen Setlementtiliiton liittohallituksen puheenjohtaja Irene Roivaisen avauspuheenvuorosta ”Setlementtityö ja suuri yhteiskunta” Briitta Koskiahon kirjan julkistamistilaisuudessa Pikku-Parlamentissa 18.9.2014)

 

 

 

Annan tukeni Vihreän valtuustoryhmän muutosesitykselle ja ponnelle. Vireillä on myös kansalaisaloite, johon kerätään parasta aikaa nimiä, tavoitteenaan 4000 nimeä. Allekirjoitin valtuustoaloitteen  epäröimättä entisenä Särkäniemen hallituksen pj:na, sillä katson, että myös Särkkänniemi Oy:n etu on, että delfinaarion asemaa selvitetään. Asia kuuluu kuitenkin Särkäniemi Oyn hallituksen toimivaltaan.

Valtuustoaloitteeseen annettu vastaus on huono, se antaa ymmärtää,että vihreät olisivat hörhöjä, jotka haluavat palauttaa laitostuneet delfiinit vapauteen mereen. Niinhän ei esitetä, vaikka joissakin olosuhteissa sekin saattaisi onnistua. Turha on spekuloida myös aloitteentekijän motiiveilla, politiikkaahan tekevät myös muutkin valtuutetut tehdessään valtuustoaloitteitaan.

Päätös asiasta kuuluu siis yhtiön hallitukselle, mutta omistajaohjauksen kautta voidaan suunnata yhtiöntoimintaa. Eihän omistajaohjauksen tarvitsisi Särkänniemen tapauksessa rajoittua kävijämääriin ja osinkojen tulouttamiseen, vaan myös eettisiin näkökohtiin..

Särkänniemen hallitustyöskentelystä ei voi tässä salissa muuten puhua, mutta sen verran voin todeta, että aika ajoin delfiinien hankinta on Särkänniemen agendalla. Sosiaalisessa mediassa on arvailtu, miksi en ehdottanut valtuustoaloitteen saaman vastauksen palautusta kaupunginhallituksessa. Juuri siksi että nämä edellä kuullut esitykset ovat valmistuneet vasta kaupunginhallituskäsittelyn jälkeen. Kaikki kunnia siis aloitteentekijöille.

Olen vakuuttunut siitä, että delfiinit ovat hyvässä hoidossa Särkänniemessä. Delfinaario on kuitenkin aikansa ilmiö, nyt on korkea aika tarkastella asiaa kriittisesti. Vai hankimmeko vielä menneiden aikojen hengessä myös eläintarhan ja pari leijonaakin? Kuten ne ensimmäiset Tampereella, Tam ja Pere.

Kokousrumba alkoi jo elokuun alussa, mutta kirjaukset ovat jääneet tekemättä. Heikkenevä kuntatalous ja sote ovat tämän syksyn pääpuheenaiheita. Tampereen ennätyksellisen korkea työttömyysaste (17,9%), valtionosuuksien heikennys ja uudet miljoonien eurojen lisävelvoitteet ilman korvamerkittyä rahaa asettavat päättäjät vaikeaan tilanteeseen: leikatako lisää vai korottaako veroja. Eilen kaupunginhallitus kävi lähetekeskustelua palveluverkkouudistuksen logiikasta, jossa osa palveluista keskitetään ja osa järjestetään lähipalveluina.  Karttaharjoitukset saavat kuitenkin jäädä sikseen, kunnes soteuudistus on selvä. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetä, toimitaanko maakunta-, kuntayhtymä- vaiko isäntäkuntamallilla. Käytäväpuheissa soten ennustetaan kaatuvan oman mahdottomuuteensa. Kun päätöksentekijänä istuu kahdella tuolilla sekä kaupunginhallituksessa että sairaanhoitopiirin hallituksessa, olo on välillä melko jakomielinen.

Meneillään on monia tärkeitä hankkeita, yhtenä toimintamallin uudistus, jossa selvitetään niin tilaaja-tuottajamallia kuin pormestarimalliakin. Epävirallista keskustelua on käyty mm. apulaispormestareiden  määrästä: jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että vähempikin kuin neljä riittäisi. Kun seuraa sivusta apulaispormestarien työtahtia, tulee aivan vastakkaiseen johtopäätökseen. Mutta ehkäpä jossain spekuloidaan tulevilla valta-asetelmilla ja koalitioilla.  Ilman suurta haloota tehtiin kuitenkin alkukesästä vallansiirto kaupunginhallituksessa konsernijohtaja Juha Yli-Rajalalle, kun pormestari siirsi osan tehtävistään hänelle. Jo edellisellä valtuustokaudella asiasta käytiin keskustelua, nyt se on siis totta. Kaupunginhallituksessa istuu nyt vain yksi esittelijä. Tehokasta ja talous edellä, mutta ei välttämättä kovin monipuolista.

Olen huojentunut siitä, että kauteni kaupunginhallituksessa päättyy jouluna. Kahdeksan vuotta politiikan kärkipaikoilla on haastava tehtävä. Satu Hassi valittiin etuajassa valtuuston 2.varapuheenjohtajaksi Maija Kajanin jätettyä tehtävänsä työtilanteensa vuoksi. Olen valmis jättämään myös sairaanhoitopiirin tehtävät nuoremmille, ne vievät aivan liikaa aikaa iltakouluineen, seminaareineen ja suunnittelukokouksineen.

Luottamustehtävät eivät ole ainakaan omalla kohdallani olleet meriitti akateemisella uralla. Yliopiston kolmas tehtävä tuntuu olevan pelkkä korulause, yhteiskuntatieteilijänkin pätevyyteen riittää kun istuu kammiossa suoltamassa kansainvälisiä julkaisuja ja tirkistelee välillä avaimenreiästä ympäröivää yhteiskuntaa.