Kategoria: Yleinen

Niin siinä sitten kävi, että työni Tampereen yliopistossa päättyi heinäkuun lopussa. Myönnän, että haikealta tuntui viimeistään siinä vaiheessa, kun avaimet ja tietokone oli palautettu työhuoneen pöydälle. Lähtöä helpottivat pitkät jäähyväiset, jotka alkoivat kaksi vuotta sitten siirtyessäni Porin yliopistokeskukseen.

Lähtökahveilla kesäkuussa kertasin kollegoilleni työhistoriaani ja summasin seuraavasti: ”Teille, jotka jäätte, haluan vielä sanoa: tämä huippuretoriikan varaan vannova uusi yliopisto jättää varjoonsa toisen tavan jäsentää tätä työtä. Itse olen ymmärtänyt tämän työn palvelutehtävänä. Yliopisto tarvitsee huippututkimusta, mutta jokaisen huippututkijan takana on joku yhteisö, joka luo perustan tähän tehtävään. Huippuajattelu sulkee ulkopuolelleen suuren joukon työyhteisön jäseniä: myös opetus ja ohjaus voivat olla huippua! Jos ymmärtäisimme, että hyvä tulos syntyy yhdessä ryhmätyönä, se voisi olla anonyymiakin. Niin kuin ikoni, jota ei signeerata tai kansansävelmä Savosta tai Pohjanmaalta.”

Minun palvelutehtäväni alkoi Oulun tuomiokirkossa huhtikuussa 1980, kun minut vihittiin sisaren virkaan, tätä kutsumusta koen toteuttaneeni myös Tampereen yliopistossa. Kainuulaisen syrjäkylän pienviljelijäperheestä lähteneenä, sukuni toistaiseksi ainoana tohtorina, olen kiitollinen hyvinvointivaltiolle tästä luokkaretkestä. On ollut suuri kunnia palvella Tampereen yliopistoa 30 vuotta. Tulin tänne tyhjin käsin, tyhjin käsin myös lähden täältä. Kirjoitin maaliskuun blogissani sivuraide -kokemuksestani, nyt kuitenkin haluan vain sanoa koko sydämestäni: kiitos ja näkemiin!

Valmisteilla oleva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudelleenorganisointi luo sosiaalisen tilauksen sosiaalityön kumppanuuteen paikallisyhteisöjen kanssa ja vuoropuheluun asukkaiden kanssa. Yhteisösosiaalityöllä voisi olla tärkeä rooli tässä palvelujen kehittämisessä.

Hallinnon tutkimuksen näkökulmasta tarkasteltuna modernin yhdyskuntatyön vaihe (1970−1990) asettuu perinteisen julkisen hallinnon (Public Administration, PA) kehykseen, jolle leimallista on sen kiinteä ajallinen yhteys hyvinvointivaltion kultakauteen ja sen arvoperustaan. Tuolloin yhteiskunnan oletettiin lähtökohtaisesti vastaavan kansalaisten sosiaalisiin ja taloudellisiin tarpeisiin kehdosta hautaan tasa-arvoisesti sekä tarjontalähtöisinä julkisina ja ammatillisiin standardeihin perustuvina palveluina.

Tätä seurannut yhteisösosiaalityön alkuvaihe jälkimoderneine strategioineen asettuu puolestaan Uuden julkisjohtamisen (New Public Management, NPM) (2000−2010) kehykseen, joka keskittyi julkishallinnon organisaatioiden sisäisen hallinnon kehittämiseen yksityisen sektorin oppien mukaisesti muun muassa siirtymällä ammattijohtajuuteen julkispalveluissa. Yhteisösosiaalityössä tämä vaihe ilmeni kommunitarististen painotusten voimistumisena.

Nykyinen vaihe (2010−) näyttäisi sijoittuvan uuden julkisen hallinnan (New Public Governance, NPG) kehykseen, joka on siirtänyt tarkastelun painopisteen kuntaorganisaation sisäisestä kehittämisestä yhteistyöverkostoihin ja kumppanuuksiin eri toimijoiden kanssa. Yhteisöllinen ja asukaskeskeinen näkökulma painottaa vahvasti kansalaisten osallistumisen tärkeyttä ja korostaa ajattelutapaa, jossa erilaiset palveluntuottajat ja kansalaiset antavat kukin oman panoksensa julkisten palvelujen suunnitteluun ja tuottamiseen.

Julkisen ja yksityisen yhdyspinnoilla toimivassa yhteisösosiaalityössä on hybridiorganisaation piirteitä. Sen toimintamalli perustuu eri sektoreiden toimintaperiaatteiden yhdistämiseen ja kykyyn tehtävien tasolla yhdistää palvelujärjestelmien kannalta keskeiset yhteistyötahot toiminnalliseksi kokonaisuudeksi. Sosiaalityön näkökulmasta hybridimallit voisivat parhaimmillaan mahdollistaa myös avautumisen muiden ammattiryhmien suuntaan. Yhdyskuntatyöntekijät voidaan nähdä moni- ja hybridiammattilaisina, muuntautumiskykyisinä sosiaalityön ammattilaisina, ”jotka hyödyntävät työssään useaa eri ammattitaitoa”.

(Teksti on toimitettu ja se perustuu julkaisuun Roivainen Irene, Kostiainen Tuula & Metteri Anna (2019): Yhteisösosiaalityötä muuttuvassa toimintaympäristössä. Teoksessa Anneli Pohjola, Tarja Kemppainen, Asta Niskala & Nina Peronius (toim.): Yhteiskunnallisen asemansa ottava sosiaalityö, 277-301).

Olen innokas junalla matkustaja, tänäkin vuonna olen kulkenut raiteita pitkin töihin Poriin ja äitiä tervehtimään Kajaaniin. Kun sattuneesta syystä olen kuluvan kevään aikana pohtinut työuraani, näyttäytyy sekin matkana akateemisen työyhteisön pääraiteelta erilaisille sivuraiteille.
Ensimmäinen virkani Tampereen yliopistossa oli toimia sosiaalipedagogiikan yliassistenttina 2000- luvun alussa. Romaanisen kielialueen sosiaalipedagogiikka oli tärkeä, mutta lyhyeen loppunut avaus, koska se ei mahtunut sosiaalityön valtavirran suunnitelmiin.
Toinen laaja vastuualueeni oli vastata sosiaalityön erikoistumiskoulutuksesta Tampereen yliopistossa kahdeksan vuoden ajan. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta tämä tutkintoperustainen erikoisalakoulutus ajettiin alas ja korvattiin uudella ja ketterämmällä erikoisalakoulutuksella. Tohtorikoulutuksen rinnalla tällaiset ammatilliset koulutusohjelmat kuuluvat jo lähtökohtaisesti akateemisen yhteisön marginaaliin. Toisin kuin muut yliopistot, Tampereen yliopisto ei tässä vaiheessa vakinaistanut professoriaan, vaikka kelpoisuuteni professuuriin oli todettu kahdessa avoimessa haussa vähän tätä ennen.

Ja edelleen, nykyinen ja pian päättyvä Porin tehtäväkin näyttäytyy yhtenä sivuraiteena, kun päätehtäväni on kouluttaa ammattikorkeakoulun väylän kautta tulevia opiskelijoita maistereiksi ja suoraan työelämään. Harvemmin nämä opiskelijat hakeutuvat jatko-opintoihin, vaikka kykyjä ja taipumuksia heillä voisi ollakin.
Olen kuvannut katkonaista urapolkuani siksak-käyränä. Määräaikaisena työntekijänä olen ottanut vastaan aina uuden haasteen ja lähtenyt viemään hanketta eteenpäin. Kaikkia tehtäviäni on luonnehtinut opetuspainotteinen profiili, tutkimusta on tehty, jos sille on jäänyt aikaa; tutkimuksen suuntakin on välillä vaihtunut tehtävän vaihtuessa.
Sivuraiteen erottaa pääraiteesta se, että se johtaa syrjäkulmille, pois keskuksen silmistä ja mielestä. Sivuraiteelle lähdetään kuitenkin aina pääasemalta viemään yhteistä näkyä ja strategiaa eteen päin. Nämä pari vuotta Porissa ovat osoittaneet minulle, kuinka tärkeää työtä yliopistokeskuksissa tehdään eri yhteisöjen yhdyspinnoilla. Pieni työyhteisö on myös oma ekolokeronsa, jossa on työrauha ja hyvä yhteistyö eri tutkinto-ohjelmien välillä.
Olen vastuuopettajana koettanut vastata siitä, että opiskelijat saavat perusvalmiudet tutkimuksen tekemiseen. En jaksa uskoa, etteikö tälle olisi tarvetta jatkossakin, vaikka huippuretoriikka saattaa houkutella uskomaan, että huiput pärjäävät omillaan. Yliopiston tulos syntyy tutkimusrahoituksen ohella suoritetuista tutkinnoista, suoritetut tutkinnot tehokkaasta ohjauksesta.
Pendelöinti pääaseman ja sivuaseman välillä jatkuu vielä tämän kevään ajan. Vanha interreilaaja on omimmillaan. Olen ilmoittanut, etten tällä kokemuksella palaa yliopistonlehtorin tehtävään, jota en ole koskaan 100-prosenttisena hoitanut; näihin tehtäviin on jonossa nuoria, määräaikaisissa työsuhteissa olevia päteviä naisia.

Työasioista ei ole tapana avautua lähemmin julkisuudessa, mutta kun olen sivunnut työurani vaiheita blogeissani, niin lupasin jo ennen kesää päättää blogisarjani työkuulumisiin.

Aloitin työurani Tampereen yliopistossa projektitutkijana lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Viimeiset kahdeksan vuotta olen toiminut sosiaalityön määräaikaisena professorina. Tutkintoperustaisen erikoistumiskoulutuksen päätyttyä viime vuodenvaihteessa olin toivonut, että professuuriin kelpoisena olisin voinut jatkaa tällä paikalla työurani loppuun. Näin ei tapahtunut ja elin kevään eräänlaisessa välitilassa odottaen oman paikan ja profiilin löytymistä. Kesäkuun alussa sain yllättäen tiedon parin vuoden professorin tehtävän avautumisesta  Porin yliopistokeskuksessa, hain ja tulin valituksi. Jälkiviisaasti voisi todeta, että olisin ehtinyt saada Porissa enemmän aikaan, jos olisin tullut valituksi sinne jo kaksi vuotta sitten, eikä tehtävä olisi jäänyt heti kättelyssä määräaikaisten hoidettavaksi.

Määräaikaisen asema on toki lähtökohtaisesti heikompi kuin pysyvästi tehtävään valitun, mutta eipä tuo ole aikaisemminkaan hidastanut sitoutumista uusiin ja vastuullisiin tehtäviin. Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja teen parhaani palvellessani Tampereen yliopistoa Porissakin. Nähtäväksi jää, onko hallintokokemukselleni ja verkostoilleni vielä käyttöä Tampereella.

Toivoisin, että akateemisissa yhteisöissä arvostettaisiin pitkää työkokemusta ja toteutettaisiin reilua henkilöstöpolitiikkaa. Olen huolestunut rekrytoinneissa erityisesti naisiin kohdistuvasta ikäsyrjinnästä ja painopisteajattelun sivutuotteena syntyneistä siiloista, jotka väistämättä sulkevat ulkopuolelleen osan työyhteisöjen jäsenistä. Ne sopivat myös huonosti nykyaikaan, missä korostuu monialainen osaaminen ja verkostomainen toiminta.

Kesäkuussa päättyi urani kunnallispolitiikassa. Aloitin sen 1990-luvun alussa sosiaali-ja terveyslautakunnan jäsenenä ja päätin sen sosiaalineuvoksena. Nämä vuodet ovat olleet syventävät opinnot yhteiskuntapolitiikkaan ja kunnalliseen sosiaalipolitiikkaan ja myös sukellus paikallisiin verkostoihin.

Kunnallispoliittiset kirjaukseni päättyvät tähän. Toivon uusille päättäjille voimia perehtyä huolellisesti asioihin, ottaa suoraselkäisesti kantaa epäkohtiin ja rohkeutta seistä tehtyjen päätösten takana.