Kategoria: Yleinen

Perusteellisen pähkäilyn jälkeen olen päätynyt siihen, etten jätä paikkani valtuustossa vielä nyt, vaan vasta toukokuussa. Tässä perustelut:

Toisin kuin oletin, lähes kaikki valtuutetut jatkavat kevääseen. Lehtitietojen mukaan ainoastaan kokoomuksen Riitta Koskinen on ilmoittanut jättävänsä paikkansa joulukuussa, toki Riitan seurassa olisi ollut mukava jäädä emeritaksi.

Vihreän valtuustoryhmän johto väittää tarvitsevansa osaamistani. Luulen, että liioittelevat, ryhmä toimii varmasti mainiosti ilman minuakin, mutta puhuivat ympäri.

Kunnallinen luottamustoimi on mandaatti palvella kuntalaisia vielä  yli valtuustokaudenkin kevään vaaleihin asti. Perustellusta syystä tehtävän voin jättää aikaisemminkin.

Työelämän epävarmuus ei vähene luottamuspaikan jättämisellä, vaikka poliittinen kokemus ei takaa myöskään varmuutta työyhteisössä. Huippuyliopistoon kuuluu myös korkeatasoinen opetus ja hyvä hallinto mukaan lukien reilu henkilöstöpolitiikka.

Kaupunginvaltuusto on tärkeä yhteisö, jossa voi kokea kumppanuutta ja solidaarisuutta  erimielisyyksistä huolimatta. Samaa henkeä toivoisin työyhteisöihinkin.

Valtuuston agendalla on kiinnostavia asioita hallintosääntöuudistuksesta Eteläpuiston kaavaan. Niihin voin vielä vaikuttaa.

Kädessäni on paperi, jossa kaupunginvaltuutettuja pyydetään marraskuun loppuun mennessä ilmoittamaan, mikäli he aikovat jättää paikkansa valtuustossa tämän vuoden lopussa. Vaalithan ovat poikkeuksellisesti vasta keväällä ja sitä myöten optio valtuustopaikkaan siihen asti. Kuntalaisten mandaatti valtuustopaikkaan on vuoden loppuun, sanokoon uusi kuntalaki mitä tahansa. Olen myös oman luottamushenkilöurani mitoittanut vuoden loppua ajatellen, kun en enää ole lähdössä ehdolle vaaleihin. Silti huomaan harkitsevani. Kun vuonna 1999 nousin varapaikalta valtuustoon ja seuraavissa vaaleissa sain yli 900 ääntä, oli urani nousukiidossa. Pian istuin kaupunginhallituksessa, pormestariehdokkaanakin, neljä vuotta kaupunginvaltuuston puheenjohtajana ja vielä sen jälkeen kaupunginhallituksen 2.varapuheenjohtajana. Viimeiset kaksi vuotta olen lasketellut hallitusti poliittista uraani rivivaltuutettuna. PSHP:n hallituksen jätin puolitoista vuotta sitten, kun työtilanteeni kävi kestämättömäksi jäädessäni yksin vastaamaan valtakunnallisen sosiaalityön erikoisalakoulutuksen läpiviemisestä.

Ajattelin, että raskaan tuplaroolin sijasta keskittyisin pelkästään työuraani ja jatkaisin erikoisalaprofessuurissa eläkeikään asti. Yllättäen jouduin kuitenkin ajamaan erikoisalakoulutuksen alas, eikä työyhteisöni näytä taipuvan määräaikaisen professuurin jatkamiseen, vaan esittää minulle lähtöruutuun eli yliopistolehtoraatiin palaamista. Tällä työkokemuksella tätä en voi ymmärtää.

Mietin, onko kysymys ikään, sukupuoleen, tutkimukselliseen suuntautumiseen vaiko peräti poliittiseen taustaan liittyvästä syrjinnästä. Vai kaikesta tästä? En ole koskaan ajatellut tai pitänyt oikeana sitä, että pelkästään poliittisella kokemuksella pääsisi uralla eteenpäin, mutta ei poliittisen uran pitäisi myöskään olla este työuralla.  Vaikuttaa siltä, että kunnallispoliittinen kokemukseni on ollut pelkkä haitta ja rasite työurallani. Itse olen pyrkinyt toimimaan työyhteisössäni politikoimatta ja kollegoita kunnioittaen riippumatta heidän poliittisista mieltymyksistään. Tampereen kaupungin keskeisenä päättäjänä minulla on ilmeisesti ollut vääränlaiset verkostot. Yliopiston kolmas tehtävä – vaikuttaminen yhteiskunnassa – näyttää olevan kuollut kirjain aikana, jolloin sitä entistä enemmän tarvittaisiin.

Harkitsen vielä, jätänkö paikkani valtuustossa nyt vai jatkanko kevään vaaleihin asti.

(Puheen historiaosuus perustuu Tampereen yliopiston 50-vuotisjuhlavastaanotolla vuonna 2010 pidettyyn puheeseen)

Yliopistolaisena muistelen hieman historiaa kotiyliopistoni näkökulmasta. Totean heti kärkeen, että olen pohjaesityksen kannalla.

Tampereen yliopiston edeltäjä YKK siirrettiin Helsingistä Tampereelle syksyllä 1960. Tuolloin taustalla oli aatteellinen kannatusyhdistys, jonka intressinä oli työläis- ja maalaisnuorten valistaminen yhteiskuntatieteisiin nojautuen.

Yliopiston tuloa on verrattu rautatien tuloon 1800-luvun lopulla. Molemmat olivat edistyksen vetureita. Ehkäpä Tampere 3 voisi samassa hengessä verrata ratikan tuloon.

Tampereen yliopisto säilyi yksityisenä vuoteen 1974 saakka. Valtiollistamisen myötä taloudellinen turvallisuus lisääntyi, mutta kaupungin rooli rahoittajana pieneni. Tampere 3:n myötä siirrytään jälleen uuteen vaiheeseen perustettavan säätiön myötä.

Tampereen yliopistolla on alusta lähtien ollut tärkeä rooli kaupungin elinkeinorakenteen monipuolistajana. Tämä rooli vahvistuu entisestään Tampere 3:ssa. Kaupunki on tähänkin asti toiminut aktiivisena kumppanina niin kiinteistökysymyksissä kuin tieteellisten ohjelmien kuin lahjoitusprofessuurienkin rahoittamisessa.

Kaupungin työllisyyden, taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitäminen edellyttää menestymistä kotimaisessa ja kasvavassa määrin myös kansainvälisessä kilpailussa. Tampere on viime vuosina keskittänyt tukensa paljolti hankkeisiin, joilla parannamme kansainvälistä kilpailukykyämme innovaatioiden tuottamisessa ja kaupallistamisesta mm. tekniikan ja biotieteiden alueilla. Yhteiskunnallinen tilanne ja Tampereen kaupungin omat välittömät tarpeet puhuvat kuitenkin sen puolesta, että jatkossa kaupungin on kehitettävä myös hankkeita, jotka tukevat kaupungin toimintamallin muutosprosessia ja parantavat osaamistamme kunnallisen palvelutuotannon järjestämisessä.

Tästä syystä Tampere 3 on ajankohtainen ja tarpeellinen hanke. Harmillista, että se on joutunut vastatuuleen. Tässä salissa otamme pykälän otsikon ja päätösesityksen mukaisesti kantaa Tampereen kaupungin osallistumisesta perustajajäsenenä uuden yliopistosäätiön rahoitukseen. Kolmen erilaisen toimintakulttuurin yhteensovittaminen on haastava tehtävä. Vaikka ymmärrän ne monet huolet, jotka hallintomallin liittyvät, katson, että meidän ensisijaisena tehtävänä näissä pulpeteissa ole nyt ensisijaisesti varmistaa hankkeen eteen päin meno.

 

 

Pyrkimys rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta ei ole uusi juttu, muistan sen olleen agendalla jo 1990-luvulla, kun tulin mukaan tamperelaiseen kuntapolitiikkaan, silloinkin työttömien perheiden lasten päivähoito-oikeutta pyrittiin rajaamaan. Silloinkin piti muistuttaa siitä, että oikeus päivähoitoon on lapsen oikeus, vaikka päivähoito-oikeus edistää myös vanhempien työnhakumahdolkisuuksia. Nykyisen Suomen hallituksen mielenkiinnon kohteena ei taida kuitenkaan olla naisten työllistyminen, vaan paluu hellan ääreen.

Kun vuosi sitten  otimme tässä salissa kantaa tähän asiaan, kuvittelin, ettei siihen tällä valtuustokaudella tarvitse palata uudelleen. Mistä tämä halu rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta? Siitäkö, ettei nollamaksuluokkaan kuuluvat perheet käyttäisi tätä päivähoito oikeutta kuin rajoitetusti? Siksikö, etteivät maahanmuuttajaperheet rasittaisi päivähoitoa? Tämäkö on PerSujen esityksen takana? Esim. maahanmuuttajalasten kohdalla Suomen kielen oppiminen ja integroituminen yhteiskuntaan olisi ensi arvoinen asia.

Subjektiivista päivähoito-oikeutta voisi verrata peruskoulu-uudistukseen 1970-luvulla, joka takasi kaikille yhtäläiset oikeudet koulutielle varallisuudesta tai sosiaalisesta taustasta riippumatta. Valtuutettu Rostila (PS) tuntui sillä kannalla, ettei sillä niin väliä, jos osalla lapsista pn vain puolikas oikeus varhaiskasvatukseen, mitä sanoisimme, jos koulussakin otetaan tällainen puolikasajattelu käyttöön?

Oma ajatteluni lähtee siitä, että perheet osaavat kyllä itse arvioida päivähoidon tarpeensa. Ja tapauksissa, joissa he eivät sitä kykene tekemään, on lapsen etu olla päivähoidossa, hyvässä hoivassa.

Näillä näkymin tämä on viimeinen TA-kokoukseni. Pragmaattisesti ajatellen päivähoidon rajaus voi kuulostaa järkevältä, mutta kysymyksessä on iso periaatteellinen linjanmuutos universalismista tarveharkintaiseen residualismiin. Tämä ratkaisu ei ole myöskään sukupuoli-ja sukupolvisokea, vaan se kohdistuu nimenomaan naisiin ja lapsiin.

Vetoan kaikkiin valtuutettuihin, erityisesti naisiin tässä salissa, ettei kukaan meistä olisi tätä oikeutta rajaamassa. Kuntalaisia  pyydän painamaan tarkasti mieleensä äänestystuloksen tässä asiassa, sillä äänestyshän tästä on tulossa.

Päätös raitiotiestä on niin iso ja kauaskantoinen, että sen yhteydessä on hyvä palauttaa mieliin muutama vaihe hankkeen historiasta. Kuten tiedämme, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Tampereelle ratikkaa puuhataan. Mutta toivottavasti tällä kertaa siitä tulee totta.

Ensimmäinen raitiotiekomiteahan aloitti työnsä jo vuonna 1907. Raitiotietä suunniteltiin välille Rajaportti – Hämeenkatu – Tammelantori. Tampereella oli tuolloin noin 43 000 asukasta. Suunnitelma valmistui vuonna 1914 ja kaupunki varasi jo rahat hanketta varten budjettiin, mutta ensimmäinen maailmansota pysäytti hankkeen.

Sodan jälkeen perustettiin uusi raitiotievaliokunta ja tehtiin uudet suunnitelmat, nyt neljää raitiotielinjaa varten. Suunnitelma valmistui vuonna 1923 ja kaupunki puuhasi yhteistyötä yksityisen Tampereen Raitiotie Oy:n kanssa hankkeen toteuttamisesta. Yhteistä säveltä ei kuitenkaan löytynyt, ja lopulta koko raitiotiehanke haudattiin vuonna 1929.

Jos historian rattaat olisivat menneet toisin, Tampereen keskustaan olisi rakennettu raitiotie suunnilleen samalle reitille, minne sitä nyt esitetään. Silloin Tampere olisi ollut Suomen neljäs ratikkakaupunki Helsingin, Viipurin ja Turun lisäksi. (Turku tosin tyhmyyksissään meni purkamaan raidejärjestelmänsä 1970-luvulla.)

Seuraavan kerran raitiotie putkahtaa esiin Tampereella vuonna 1968. Hervannan suunnittelukilpailun voittaneessa, Aarno Ruusuvuoren ehdotuksessa Hervannan halki kulki valtaväylä, jonka keskellä oli rata kaupunkijunaa varten. Rata päättyi valtaväylän asema- ja liikekeskukseen, joka oli valtaväylän päällä.

Tiedämme, että suunnitelmasta toteutui valtaväylä, mutta ei kaupunkijunaa. Elettiin autokaupungin ideologista läpimurtoa, eikä siihen kuulunut joukkoliikenteeseen investoiminen.

Seuraavan kerran raitiotietä selvitettiin 1990-luvun alussa, kun joukkoliikenteen matkustajamäärät kääntyivät laskuun ja etsittiin keinoja lisätä joukkoliikenteen suosiota. Asiantuntijoiden selvityksessä esitettiin raitiotietä reitille Hervanta – keskusta –Tesoma, mutta selvitys ei johtanut toimenpiteisiin. Se vaikutti kuitenkin siihen, että kymmenen vuotta myöhemmin, 2002 kaupunginhallitus päätti käynnistää raideliikenneselvityksen, jossa hyödynnetään rataverkkoa. Tuloksena oli ehdotus pikaratikasta, joka kulkisi osittain junaraiteilla, osittain katuraiteilla – ja alittaisi keskustan maan alla.

Asiasta käytiin kova debatti, joka on tullut monesti mieleen kun nykyistä ratikkakeskustelua on seurannut. Niin samanlaisia argumentteja käytettiin silloin puolesta ja vastaan – ja moni väittelijöistäkin oli jo silloin tässä salissa. 2000-luvun alkupuolella, samoihin aikoihin pikaratikan kanssa, aloitettiin myös Tampellan tunnelin ja keskustan liikenneverkon suunnittelu. Vihreät kannattivat näitä hankkeita nimenomaan kokonaisuutena, jossa tunnelissa pääsee keskustan ohi, joukkoliikenteellä hyvin keskustaan, autot ohjataan keskustassa pysäköintitaloihin, ja kehitetään viihtyisää kävelykeskustaa.

Pikaratikka kaatui lopulta silloisen VR:n – tai Ratahallintokeskuksen – vastustukseen, ratikka ei mahtunutkaan ratapihalle. Idea raideliikenteestä jäi kuitenkin elämään ja siirtyi TASE 2025-ohjelmaan joka valmistui 2007, ja vuonna 2010 alkoi nykyisen raitiotiehankkeen suunnittelu.

Aikamoinen historia on siis Tampereen raitiotiellä takanaan – jo ennen kuin ensimmäistäkään ratakiskoa on pantu maahan. Se että ratikka on putkahtanut yli sadan vuoden ajan aina uudestaan esille, kertoo siitä, miten Tampereen kaltaisessa kasvavassa ja kapealle kannakselle rakennetussa kaupungissa tarvitaan bussiliikennettä tehokkaampi, nopeampi ja vetovoimaisempi joukkoliikennejärjestelmä.

Vihreille raitiotie on ollut liikenteen kärkihanke jo 1990-luvulta lähtien. Nyt ovat kaikki palaset lopultakin loksahtaneet kohdalleen. On aika aloittaa raitiotien rakentaminen.