Kategoria: Puhe

Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Tervehdyspuhe veteraanipäivän aseveli-illassa 26.4.2010 Tampereen Messu- ja Urheilukeskuksessa

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät naiset ja herrat

Minulla on Tampereen kaupungin puolesta ilo ja kunnia toivottaa teidät tervetulleiksi Tampereelle ja veljesiltaan, jonka teema ”Aika velikultia”. Nuo sanathan ovat Tuntemattoman sotilaan päätössanat – ja tänä iltana saamme mm. kuulla otteita ”sieltä jostakin” niin kuin Tampereen suuri poika Väinö Linna ne suuressa romaanissaan kuvasi.

Linnan romaani kertoo paitsi sodan kauheudesta ja raadollisuudesta, myös sotilaiden veljeydestä ja huumorista, joka auttoi kestämään ankarissa oloissa. Tänä iltana tuo huumori saa puhjeta taas kukkaan!

Kansallista veteraanipäivää vietetään 24. kertaa. Nyt vietettävän veteraanipäivän tunnuksena on ”Kuule tuhannet tarinat”, ”Hör tusentals berättelser”. Tällä sanomalla haluamme korostaa eri sukupolvien välistä yhdessäolon, kuuntelemisen ja kuulemisen tärkeyttä. Tunnus muistuttaa meitä myös siitä, että tehtävämme on siirtää veteraanisukupolvien muistot uusille sukupolville osaksi kansakuntamme yhteistä kertomusta.

Teitä sotiemme veteraaneja, sitkeitä sissejä, on elossa vielä lähes 60000. Talvisodan veteraanit ovat jo yli 90-vuotiaita ja jatkosodan veteraanit yli 87-vuotiaita. Se on kunnioitettava ikä. Ja on todella hienoa, että olette jaksaneet saapua tähän juhlaan eri puolilta Suomea. Arvostamme sitä suuresti.

Kiitän päätoimikuntaa kunniasta saada järjestää tämä arvokas kansallinen juhla. Haluan myös kiittää kaikkia Kansallisen veteraanipäivän järjestelyissä mukana olevia tahoja, puolustusvoimia, seurakuntia, kansalais- ja maanpuolustusjärjestöjä, nuorisojärjestöjä sekä yrityksiä ja muita tilaisuuksien järjestelyihin osallistuneita yhteisöjä. Tämän illan juhla on Tampereen kaupungin, Hämeen Kuljetus Oy:n, Keskon, Pirkanmaan Osuuskaupan, Suomi-yhtiö Oy:n ja Sinebrychoff Oy:n veteraaneille tarjoama kutsuvierastilaisuus. Laaja yhteistyö kertoo osaltaan siitä, että veteraanien työtä arvostetaan suuresti. Kiitoksia myös airuina toimiville Sammon keskuslukion nuorille, samoin juhlaa jo sunnuntaiaamusta rakentaneille nuorille varusmiehille, jotka ovat suurena apuna tässä juhlassa ja se päätyttyä myös purkutöissä.

Kun itse edustan sotien jälkeistä rauhanajan sukupolvea, jonka omilla vanhemmillakaan ei ole omakohtaisia sotakokemuksia, tuntuma sota-ajan todellisuuteen välittyy erilaisten kerrottujen kokemusten kautta. Haluamme välittää teidän tarinanne nuorille sukupolville, jotta he ymmärtäisivät, että Suomen itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, vaan se on taisteluilla ja uhrauksilla ansaittu.

Nuoret ovat eri tavoin osallistuneet näiden veteraanipäivien valmisteluun. Esimerkiksi Messukylän viestintälukion nuoret tekivät Tampere-lehteen Veteraanipäivien erikoisliitteen, jossa haastateltiin veteraaneja ja lottia. Tässä yhden haastatellun, lukiolaisena sotaan joutuneen Matti Anttilan – joka sittemmin toimi jäsenmäärältään maamme suurimman veteraaniyhdistyksen, Tampereen Sotaveteraanien Huoltoyhdistyksen puheenjohtajana pitkään – muisto sodan alkuhetkiltä: ”Pelkoon ei ollut varaa, mutta Anttilan valtasi syvä suru ja huoli maan kohtalosta. – Tiesimme, että jos menetämme itsenäisyytemme, meille koittavat arvaamattoman huonot olot.”

Ja samassa lehdessä kaksi lottaa, Eira Laalahti ja Vappu Eskola, kertoivat kotirintaman naisten tuntemuksista: ”Sodassa jokainen huutaa äitiä, niin pelkäävät kuin kaatuvat.”

Itse sain muutama vuosi sitten osallistua tutkimukseen, jossa haastateltiin eteläpohjalaisia kotirintamanaisia heidän sotamuistoistaan. Nyt jo iäkkäät naiset – joista ehkä joku on täällä tänään – kuvaavat arjen tapahtumia, kun miehet olivat rintamalla. Erityisen riipaiseva aineistossa on lasten näkökulma. Lasten arkea luonnehti pommitusten pelko, huhut desanttien liikkeelläolosta ja erityisesti ainainen jännitys siitä, kuka kaatuu sodassa ensiksi ja onko kaatuneiden joukossa omaisia. Isän lähtö lomalta takaisin rintamalle synnytti lasten mielessä epävarmuuden: palaako isä enää koskaan.

Hyvät veteraanit,

Te palasitte. Ja olette kertoneet meille niiden veljienne kohtaloista, jotka eivät palanneet. Monet teistä olivat silloin yhtä nuoria kuin ne Messukylän lukiolaiset, jotka haastattelivat veteraaneja Veteraanipäivän lehteen. Näin siirtyy pienen ihmisen tarinan kautta suuri kertomus Suomen kansan kohtalosta sukupolvelta toiselle. On hienoa, että tämän päivän nuoriso arvostaa veteraanien työtä ja uhrauksia. Ja on hienoa, että olette täällä jakamassa tarinaanne.

 

Tämä ilta on teidän iltanne. Toivon teille kaikille hyvää Veljesiltaa. Olette edelleen aika velikultia!

Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Irene Roivaisen puhe Hämeen Partiopiirin Partioparaatissa 25.4.2010

Hyvät partiolaiset ja partioliikkeen ystävät!

Minulla on suuri ilo ja kunnia Tampereen kaupungin puolesta tervehtiä teitä Hämeen Partiopiirin paraatiin osallistuvia lapsia, nuoria ja aikuisia. Tätä maakunnallista juhlaa on vietetty jo vuodesta 1928 lähtien lähes keskeytyksettä. Samalla haluan onnitella 100-vuotiasta Partioliikettä.

Partioliikkeen ihanteet – itsensä kehittäminen, toisten kunnioittaminen, auttaminen ja palveleminen, uskollisuus ja luotettavuus, luonnon suojelu, kansainvälinen ystävyys – ovat erittäin ajankohtaisia arvoja nyky-yhteiskunnassa ja -maailmassa. Me tarvitsemme partioliikkeen kaltaisia järjestöjä, jotka kasvattavat uusia sukupolvia kantamaan vastuuta paitsi omasta elämästään, myös muista ihmisistä lähellä ja kaukana.

Yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen luovat sosiaalista pääomaa, jota ei voi ostaa rahalla ja jonka arvoa ei voida mitata rahassa. Sosiaalinen pääoma on valuuttaa, jota syntyy lähes huomaamatta silloin, kun pystytätte laavua, istutte leirinuotiolla tai keräännytte kokouksiinne kololle. Sen ihmeellisyys on siinä, että emme edes huomaa tämän pääoman karttumista; sitä ei seurata pörsseissä. Ja sen taika on siinä, että tämä pääoma rikastuttaa sitä enemmän, mitä enemmän on valmis jakamaan toisille. Ja sen arvo ei katoa vuosienkaan kuluessa, vaan se kantaa läpi elämän vanhuuteen saakka.

Sosiaalinen pääoma on myös asia, jota ei yleensä voi synnyttää viranomaistyönä, vaan sitä alkaa karttua verkostoissa, ystäväpiireissä ja kaveriporukoissa vapaaehtoispohjalta. Siksi partioliike ja järjestöt kaiken kaikkiaan ovat niin tärkeitä toimijoita ja yhteistyökumppaneita myös julkisen sektorin, esimerkiksi Tampereen kaupungin kannalta. Sillä siellä, missä on paljon sosiaalista pääomaa ja yhteisöllisyyttä, siellä on yleensä myös vähän sosiaalisia ongelmia.

Hyvät partiolaiset!

Tampereen kaupunkistrategiassa 2010 ”Tampere virtaa. Sujuvan elämän suuri kaupunki” yhtenä tavoitteena on lisätä kuntalaisten hyvinvointia niin, että toiminnan painopiste olisi nykyistä enemmän ennaltaehkäisyssä ja asiakaslähtöisyydessä sekä toimintakyvyn, yhteisöllisyyden jamoniarvoisuuden vahvistamisessa.

Partioliike toteuttaa lasten ja nuorten parissa merkittävää ennaltaehkäisevää sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalityötä. Ja se on rahanarvoista toimintaa, sillä ongelmien korjaaminen on kallista ammattityötä.

Kun kysyin Tampereen Lokit -nimisessä lippukunnassa partiojohtajana vaikuttavalta kummityttäreltäni Hiljalta, mikä partioliikkeessä on hänelle tärkeintä, vastasi hän: ”uudet elämykset, itsensä ylittäminen, nuorempien innon näkeminen, ystävät, iltanuotiot, yhteishenki ja ihan melkein kaikki”. Eipä siihen minulla entisellä Sisupartiojohtajalla ole mitään lisättävää.

Hyvää Paraatipäivää ja -juhlaa!

Hyvät valtuutetut, virkahenkilöt, median edustajat ja yleisö lehterillä ja radioiden äärellä.

Takanamme on työtäyteinen valtuustovuosi. Aluksi hieman perinteisiä kokoustilastoja. Tänään pitämämme kokous on uuden valtuuston 14. kokous. Tilastojen mukaan kokoukset ovat kestäneet ennen tämän päivän kokousta yhteensä 67 h 16 minuuttia, mikä on huomattavasti pidempään kuin aikaisempina vuosina (runsas 10 t enemmän). Keskimäärin kokoukset kestivät tänä vuonna 5 h 36 min. Tästä voi päätellä ainakin sen, että kokouspalkkioiden leikkaaminen keväällä (yli 3 t kestävien kokousten osalta kertakorotus) ei ole ainakaan lyhentänyt kokouksia. Havaintojeni mukaan myöskään pyöröovi ei ole heilunut kovin tiuhaan kolmen – neljän tunnin kokoustamisen jälkeen. Esityslistalla on ollut varsin isoja asioita, tämä näkyy kokousten kestossa.

Muitakin tulkintoja tilastoista voi tehdä. Ns. hallitus-oppositio -asetelma näkyy mm. kyselytuntien sisällössä ja siinä, että äänestyksiä on ollut suhteellisen tiheään, 60 (päätöksiä parisensataa, toki monet talousarviokokouksessa) ja ehkä myös puheenvuorotilastoissa.

 

Joku edeltäjistäni on arvioinut tässä puheenjohtajan katsauksessa valtuuston työskentelyä kouluarvosanoin. En halua sellaista arvioita tehdä, vaikka olenkin yliopisto-opettaja, sillä koululuokaksi tämä 67 valtuutetun joukko on liian sekalainen seurakunta ja sitä paitsi ylittää kaikki ryhmäkoon rajat.

Kaupunginvaltuusto on pikemminkin kreikkalainen tori, agora, jossa vapaat kansalaiset – onneksi nykyään eivät vain miehet, vaan myös naiset – kokoontuvat keskustelemaan keskenään. Kun joskus kuulee moitittavan puheen paljoutta valtuustosalissa, on muistettava, että politiikassa puhe on teko ja valta tilaaja – tuottaja -mallissa on aiempaa enemmän ”neuvottelevaa valtaa”. Tällaiselle neuvonpidolle valtuustonkokous on oikea areena. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna valtuusto on mielestäni toiminut hyvin: puheenvuoroja on käytetty aktiivisesti, replikointi on lisännyt vuoropuhelua ja keskustelu on ollut pääsääntöisesti hyvää tasoa.

Myös siirtyminen sähköiseen kokouskäytäntöön vaikuttaa sujuneen suhteellisen hyvin, mutta on se tuottanut myös omat hankaluutensa, esimerkiksi massiivisten liiteaineistojen suhteen. Monipuolisen liitemateriaalin tallentamisen osalta meille on luvassa ensi vuonna opastusta Looran parempaan hyödyntämiseen.

Vuoden loppupuolella solmittu valtuustosopimus on iso haaste siinä mukana oleville ryhmille. Edessä on suuria ratkaisuja niin kaupungin talouden, toimintamallin kuin palveluverkostojenkin osalta. Myös seudullinen rakennemalli ja liikennejärjestelmä tulevat heti alkuvuodesta päätöskäsittelyyn. Toivon, että voimme tulevana vuonna keskittyä rakentavaan yhteistyöhön ja aitoon ymmärtämiseen yli puoluerajojen.

Haluan kiittää valtuutettuja kuluneen vuoden työpanoksesta. Olemme istuneet valtuuston kokouksissa – tämä ilta mukaan lukien – yli 70 tuntia. Kokouksiin valmistautumisineen ja muine edustuksineen eri luottamushenkilötasoilla se on huomattava satsaus teiltä kaikilta. Kiitos teille siitä. Kiitos myös kärsivällisyydestänne ja tuestanne, jota olen saanut uutena puheenjohtajana kokea. Erityisesti halua kiittää valtuuston varapuheenjohtajia, pormestari Niemistä, apulaispormestareita ja valtuustoryhmien puheenjohtajia hyvästä yhteistyöstä.

Lisäksi haluan kiittää virkamiesten hyvää valmistelutyötä; ilman hyvää hallintoa ei tehdä myöskään hyviä päätöksiä. Erityisesti haluan kiittää tämän pöydän takana istuvia henkilöitä (Ritva Salisma, Jouko Aarnio, Tuire Nyyssönen ja Merja Mäkinen) korvaamattomasta avusta puheenjohtajan työssä. Ilman heitä kokoukset eivät yksinkertaisesti sujuisi.

Kiitos median edustajille kokousten aktiivisesta seuraamisesta. Olemme pyrkineet pitämään paitsi varsinaiset kokoukset, myös tiedonantotilaisuudet avoimina tiedotusvälineille. Medialla on tärkeä rooli ja vastuu ei vain päätöksenteon sisältöjen vaan myös niiden prosessien kuvaamisessa.

Kiitokset myös aktiiviselle yleisölle lehterillä ja radioiden äärellä.

Toivon teille kaikille levollista Joulun aikaa ja voimia tulevalle vuodelle.

HYVÄT TAMPERELAISET

Tänään on kulunut tasan 92 vuotta siitä päivästä, kun Suomen Tasavallan Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen ja Suomi sai itsenäisyytensä.

Tällä paikalla – Tampereen keskustorilla – on oma tärkeä merkityksensä Suomen itsenäisyyden saavuttamisessa. Lukihan runoilija Kössi Kaatra tältä parvekkeelta suurlakon aikaan marraskuussa 1905 punaiselle paperille painetun niin sanotun Punaisen julistuksen, jossa laajat kansalaispiirit vaativat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta, mikä sitten toteutuikin Suomessa vuonna 1906.

Itsenäisen Suomen alkutaival oli raskas. Yhteiskunnalliset jännitteet ja sosiaalinen eriarvoisuus johtivat veriseen sisällissotaan vuonna 1918.. Tampere oli näiden tapahtumien keskeinen näyttämö. Me seisomme nyt paikalla, jossa punaisten ja valkoisten ratkaisevat taistelut käytiin huhtikuussa 1918.

Kansalaissodan jälkeiset vuodet olivat raskasta aikaa. Kaupunki oli raunioina, mutta vielä enemmän raunioina olivat kaupunkilaisten sielut. Sisällissota löi sukupolvien ajaksi leimansa perheiden ja sukujen elämään.

On sanottu, että vasta talvisota eheytti sisällissodassa jakaantuneen kansan puolustamaan maamme itsenäisyyttä. Me muistamme tänään kiitollisina niiden miesten ja naisten taistelua, joiden ansiosta Suomi säilytti itsenäisyyden.

Sotien jälkeen alkoi hyvinvointivaltion rakentamisen aika. Hyvinvointivaltio on paremminkin hyvinvointikunta – niin neuvolat, päivähoito, peruskoulu, terveydenhoito kuin vanhustenhoitokin perustuvat kuntien järjestämiin palveluihin.

Hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa koulutus on ollut avainasemassa. Osaamisesta on tullut 2000-luvulle tultaessa niin Suomen kuin Tampereen kasvun tärkein tekijä.

Olen varma että näin on tulevaisuudessakin. Suomi menestyy vahvan osaamisen ja koulutuksen perustalla. Investoinnit tiedon kasvuun ovat tänään yhtä tärkeitä elleivät tärkeämpiä kuin investoinnit materiaaliseen kasvuun.

Hyvät tamperelaiset!

Vaikka taloudellinen taantuma koettelee tällä hetkellä koko Suomea, ovat monet asiat edelleen hyvin niin koko valtakunnassa kuin tässä kaupungissakin. Taloudellisesti kuulumme edelleen kehittyneimpien maiden joukkoon maailmassa, koulutustasomme on OECD-maiden huippua ja sosiaaliturvamme on korkeaa pohjoismaista tasoa.

Kuitenkaan hyvinvointi ei aina jakaudu tasaisesti, vaan keskellämme on paljon aineellista ja henkistä hätää. Vientiteollisuuden romahtaminen näkyy Tampereella valtakunnan keskiarvoa korkeampina työttömyyslukuina. Monissa kodeissa tämä merkitsee juuri nyt huolta ja näköalattomuutta. Myös vanhusten ja lasten ja nuorten asema kaipaa erityistä huomiotamme. Liian moni vanhus, lapsi ja nuori joutuu pärjäämään yksin. Sotasukupolvi sanoi ”Veljeä ei jätetä”. Yhteiskunnan on pidettävä huolta niistä kansalaisistaan, jotka eivät omin voimin pärjää ja uhkaavat syrjäytyä. Tämän lisäksi voisimme jokainen tänään luvata pitää huolta toinen toisistamme.

Tampere on viettänyt tänä syksynä 230-vuotisjuhlavuottaan. Tässä ajassa kaupunki on kasvanut parin sadan asukkaan kaupungista 210 000 asukkaan kaupungiksi. Uudessa kaupunkistrategiassa kasvun visio jatkuu entistä voimakkaampana.

Koko Tampereen seutu on yksi Suomen voimakkaimmin kasvavia kaupunkiseutuja. Tekeillä olevassa kaupunkiseudun rakennemallissa varaudutaan ottamaan vastaan 90 000 uutta asukasta Tampereen seudulle, ja Tampere sitoutuu ottamaan vastaan noin puolet tästä kasvusta. Tämä edellyttää ekologisesti kestäviä ratkaisuja, kuten joukko- ja raideliikenteen määrätietoista kehittämistä, kaupunkirakenteen tiivistämistä ja uuden asutuksen keskittämistä joukkoliikennereittien varrelle. Ilmastonmuutoksen torjumisessa tarvitsemme osaamista ja uusia innovaatioita. On kehitettävä puhdasta teknologiaa, vähennettävä päästöjä ja siirryttävä uusiutuviin energialähteisiin. Tässä on suuri haaste niin tutkimukselle, yritysten tuotekehittelylle kuin meille tavallisille kuluttajille. Myös kuntien tulee ottaa ilmastonmuutos aiempaa voimakkaammin huomioon päätöksenteossa.

Tulevaisuudessa kansainvälisyyden merkitys kasvaa entisestään niin koulutuksessa, kulttuurissa, yritystoiminnassa kuin työvoiman hankinnassakin. Meidän on Suomessa ja Tampereella oltava avoimia ottamaan vastaan maahanmuuttajia ja rakentamaan monikulttuurista yhteisöllisyyttä.

Hyvät tamperelaiset!

Suomen itsenäisyys ei menetä merkitystään globalisoituvassa maailmassa. Itsenäisyys merkitsee tänäänkin – aivan samoin kuin 92 vuotta sitten – vapaata isänmaata, omaa äidinkieltä ja kansallista kulttuuria. Kansakuntamme rauhallinen ja turvallinen kehitys edellyttää kestävää kehitystä niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin ekologisestikin. Rauha ei ole vain sodan puuttumista, vaan voimavarojen ja hyvinvoinnin tasa-arvoista jakautumista kansalaisten ja kuntalaisten kesken.

Kun henkilökohtaisesti edustan onnellista rauhanajan sukupolvea, jonka omilla vanhemmillakaan ei ole omakohtaisia sotakokemuksia, tuntuma sota-ajan todellisuuteen välittyy erilaisten kerrottujen kokemusten kautta. Meidän on muistettava ja muistutettava tulevia sukupolviakin siitä, että itsenäisyys ja rauha eivät ole itsestään selviä asioita, vaan jatkuvan työn tulosta.

Toivotan kaikille tamperelaisille mitä parhainta itsenäisyyspäivää.

Kohottakaamme kolminkertainen eläköön huuto juhlivalle isänmaallemme!

Aamukahvimuki kädessä kiirehdin laittamaan eilisen puheeni tänne nähtäväksi. Puhuin yhteistyön tarpeellisuudesta kaupungin ja seurakuntien välillä, en yhdistämisestä. Enkä luonnollisesti voinut luvata rahoitusta, kuten Aamulehti kirjoitti.

 

Yhdessä eteenpäin

kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Irene Roivaisen puheenvuoro Esa Eerolan juhlaseminaarissa

Arvoisa piispa, hyvä rovasti Esa Eerola, kutsuvieraat ja seminaarin osanottajat

Minulla on ilo ja kunnia Tampereen kaupungin puolesta tuoda tervehdys tähän juhlaseminaariin. Esa Eerolalle myönnettiin Tampereen päivänä 1.10. Tampereen kaupungin kultainen ansiomitali ja tänään viirin.

Vaikka toiveena on ollut, että tämän seminaarin näkökulma olisi tulevaisuudessa, eikä ”eläköityvässä” menneisyydessä on kuitenkin tarpeen peilata tulevaisuuden visioita myös historiaan.

Puheenvuoroni otsikko ”Yhdessä eteenpäin” haastaa tarkastelemaan Tampereen kaupungin ja seurakuntien välisen yhteistyön haasteita ja mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Haluan tässä aivan ensin siteerata niitä perusteluja, joilla Esa Eerolalle myönnettiin Tampereen kaupungin kultainen ansiomitali: ”Esa Eerola on ollut järjestämässä kirkollisia suurtapahtumia Tampereella, mm. Suomen lähetysjuhlien pääsihteerinä vuosina 1988 ja 2009. Hän on tehnyt läheistä yhteistyötä kaupungin kanssa monin eri tavoin. Hän on järjestänyt yhdessä työväenopiston kanssa Uskon Akatemia -keskustelusarjoja, vaikuttanut Tampellan ja Finlaysonin aluetyössä ja toiminut pitkään keskeisenä vaikuttajana Tampereen kansalaisjärjestöjen juhlatoimikunnassa. Hän on tehnyt myös pitkän päivätyön sotainvalidien veljespappina Tampereella.”

Seurakuntien ja kaupungin yhteistyön eräs aivan keskeinen edellytys on se, että Esa Eerolan kaltaisia yhteistyön rakentajia on tulevaisuudessakin. Yhteistyö rakentuu paitsi asioiden, myös yhteistyöhön sitoutuneiden ihmisten varaan. Esa jättää meille kaikille hyvän ja haastavan esimerkin!

Tampereen kaupungin siirryttyä kolme vuotta sitten uuteen toimintamalliin, merkitsi se myös siirtymistä ns. monituottajamalliin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaupunki ei tuota enää yksin tarvitsemiaan palveluja, vaan se tilaa niitä eri tuottajilta. Esimerkiksi hoivapalveluja järjestöiltä, ns. kolmannelta sektorilta ja yksityisiltä yrityksiltä. Suhteessa seurakuntaan uusi tilanne on kiinnostava, sillä ennen hyvinvointivaltion kultakautta kunnan ja seurakuntien toiminnat olivat paikoin hyvinkin kiinteät. Ajatellaanpa vaikka diakoniatyötä, jossa diakoniatyöntekijät olivat Kansanterveyslain voimaantuloon asti v. 1972 kunnanlääkärin alaisia ja näin osa kunnan – nykykielellä sanottuna – palvelutuotantoa. Miten on nyt? Lupaako uusi toimintamalli Tampereella mahdollisuuksia tilata palveluja myös seurakunnilta, joka ei paikannu järjestökenttään, vaan on toinen julkisen sektorin toimija kaupungissa kaupungin itsensä rinnalla.

Henkilökohtaisesti näkisin hyvinkin perusteltuna sen, että yhteistyötä palvelutuotannon osalta kehitettäisiin, vastaahan seurakunnat omassa palvelutuotannossaan merkittävällä tavalla esimerkiksi lasten päiväkerhotoiminnasta, vanhusten kerhomuotoisesta toiminnasta ja sosiaalisesta työstä diakoniatyössä. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa yhä suurempi osa huono-osaisia ihmisiä tippuu kunnallisen hyvinvointiverkon läpi mm. seurakuntien diakoniatyön vastuulle, olisi kohtuullista että kunta osallistuisi myös taloudellisesti tämän pohjimmaisen turvaverkon ylläpitämiseen.

Kaupungin ensi vuoden budjettiin sisältyy kaksi pientä, mutta kiinnostavaa avausta seurakuntien ja kaupungin yhteistyöhön. Budjettiin varattiin 10 000 euron määräraha Mustan Lampaan toiminnan tukemiseen. Perinteisestihän kaupunki ei ole seurakunnan toimintamuotoja tukenut, mutta nyt se tehtiin, koska haluttiin varmistaa asunnottomien palvelutoiminnan jatkuvuus. Toinen esimerkki on kaupungin, Suurella sydämellä -vapaaehtoistyön ja Työllistämisyhdistys Etapin yhteistyönä toteutettava kaupunkipyörähanke, johon valtuusto myös varasi rahoituksen.

Erityisesti olisi kehitettävä yhteistyötä ikäihmisten palveluissa. Vanhusten määrä kasvaa tulevina vuosina voimakkaasti. Jotta voisimme turvata vanhuksillemme laadukkaan hoidon, tarvitsemme nykyistä enemmän yhteistyötä esimerkiksi kotihoidon ja diakoniatyön välillä. Kaupungin palvelujärjestelmässä on aukko esimerkiksi vanhusten lähimmäisavun kohdalla. Kotihoito on nykyisin hyvin räätälöityä täsmähoitoa. Vanhuksen luona käy ruoan tuoja, lääkkeiden antaja, siivooja tai ehkä pesijä, mutta kaikilla on kiire, kukaan ei ehdi istua pidempään ja rupatella saati lähteä vanhuksen kanssa ulkoilemaan tai viemään häntä harrastuksiin tai asioille. Tätä aukkoa paikkaa esimerkiksi Mummon kammari. Kaupunki voisi ostaa näitä lähimmäispalveluja seurakunnilta ja järjestöiltä kattavasti. Se edistäisi vanhusten jaksamista ja kotona-asumista. Voi olla että tulevaisuudessa tarvitaan myös laitosdiakoniaa, sillä laitoshoidon purkamisen seurauksena osa niissä asuneista ei selviä kotona omin avuin.

Pastori, YTM Taina Paajanen tarkastelee viime keväänä tarkastetussa pro gradu-työssään diakoniatyön ja sosiaalityön välistä kumppanuutta. Tulokset eivät ole kovin mairittelevia sosiaalityön kannalta. Sosiaalityö keskittyy – joutuu keskittymään – yhä enemmän byrokraattiseen viranomaistyöhön, jonka kohteena ovat tarkkaan zoomatut kategoriset asiakasryhmät. Diakoniatyössä on kyetty edelleen säilyttämään mahdollisuus ihmisten kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen ja rinnalla kulkemiseen ja tukemiseen esimerkiksi sosiaalitoimistossa asioidessa. Aiheellinen pelko toki on, että diakoniatyökin kadottaisi kokonaisvaltaisen työotteensa, jos siitä tulisi tuottaja kunnan organisaatioon.

Toinen näkökulmani liittyy alueellisuuteen ja paikallisuuteen. Viikko sitten kaupunki julkisti ns. kouluverkkoselvityksen, jossa esitetään pienten lasten lähikoulujen lakkauttamista monin paikoin, niin että vain 1-2 luokkalaisille mahdollistettaisiin koulunkäynti kotinurkilla. Lukiot keskitettäisiin keskikaupungille. Kouluverkon lisäksi myös muuta palveluverkkoa ollaan kehittämässä siihen suuntaan, että palvelut alueilla vähenevät ja ne keskitetään yhteen ja samaan paikkaan lähelle keskusta-aluetta. Osaa alueellisista sosiaalitoimistoista uhkaa alasajo, toimeentulotuki aiotaan keskittää yhteen toimistoon. Tämä on suuri takapakki 1980-luvun alkupuolelle, jolloin suurena innovaationa perustettiin alueelliset sosiaali- ja terveysasemat eri kaupunginosiin. Alueellisten palvelujen purkamisessa käytetään usein perusteluna tilakustannusten leikkaamista. Aiottu muutos kohdistuu pahiten huono-osaisiin ja huonojalkaisiin. Lautakunta ja valtuusto on linjannut kuitenkin niin, ettei näin toimittaisi.

Huolestuttavaa on, että tämä sama managerialistinen oppi on pesiytynyt myös seurakuntiin suurempien yksikkökokojen ja taloudellisen tehokkuuden tavoitteluna. Päädyttiinpä seurakuntien rakennemallityössä mihin ratkaisuun tahansa, haasteena on varmistaa lähipalvelut ja läsnäolo paikallistasolla. Esitänkin aivan toisenlaisen toiminnan tehostamismallin: seurakunnat ja kaupunki voisivat käyttää yhteisiä tiloja. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän vastaanotto voisi olla seurakuntakodilla tai diakoniatyöntekijän vastaanotto sosiaaliasemalla. Näin tilojen määrää voitaisiin vähentää, mutta palvelut säilyttää alueilla.

Vaikka seurakunta ja kunta ovat molemmat palveluja tuottavia julkisyhteisöjä, eroaa seurakunta kunnasta siitä, että se on myös seurayhteisö. Yhdessäolo ja yhteisöllisyys ovat voimavaroja, jota viranomaistyö ja byrokratia eivät synnytä. Se kasvaa vain lähellä olemisesta ja verkostoissa. Seurakunnan merkitystä yhteisöllisyyden tuottajana ei voida aliarvioida. Ihmisten yksinäisyys on tämän päivän suurimpia haasteita. Seurakunta rakentaa tätä yhteisöllisyyttä toimituksissaan, kerhoissaan ja myös monipuolisessa vapaaehtoistyössä, josta erinomaisia esimerkkejä ovat Mummon Kammari ja Suurella sydämellä.

Viikko sitten minulla oli tilaisuus kuulla Helsingin kaupungin pitkäaikaisen sosiaalijohtaja Aulikki Kananojan luento Kunnallisesta sosiaalipolitiikasta. Hän näkee, että yhteisöllisyyden rakentaminen on yksi keskeinen haaste kunnallisen hyvinvoinnin luomisessa. Hän perään kuuluttaa ”paikallisiin tarpeisiin nopeasti reagoivaa sosiaalipolitiikkaa ja yhteisöllisyyden vahvistamista kansalaisyhteiskunnassa esimerkiksi paikallistasolla”.

Kuinka yhteistyö voi siis rakentua Tampereella tulevaisuudessa kaupungin ja seurakunnan välillä? Setlementtityön uranuurtaja, pappi Sigfrid Sirenius on todennut: ”Ihmiset, jotka tuntevat toisensa, luottavat toisiinsa”. Tässä on yhteistyön perusta. Esa Eerolan ja minun yhteistyö alkoi 2000-luvun alussa Saksaan, entisen DDR:n alueelle suuntautuneella matkalla, jossa sain olla mukana seurakuntien aluetyön tiimin kanssa. Tuolla matkalla me kaksi melko erilaista ja eri tavoinkin ajattelevaa ihmistä keskustelimme paljon keskenämme. Siitä asti olen arvostanut toimintaasi, määrätietoista ja pitkäjänteistä tapaasi sitoutua edistämään ihmisten ja yhteisöjen parasta.