Kun isä kuoli kuusi vuotta sitten, muistan itkeneeni, etten ehtinyt hyvästellä häntä. Äidin ehdin, hänen kuolemastaan on nyt puolitoista kuukautta. Saattohoitovaihe kesti vain pari viikkoa, mutta ne päivät olivat tärkeitä jäähyväisten kannalta. Etukäteen oli huolettanut, ehdinkö ajoissa paikalle – loppuvaiheessa jo rukoilin, että sairas ja väsynyt ihminen pääsisi pian lähtemään.
Kuolevan vierellä oleminen ei ole helppo tehtävä. On tuskallista seurata hidasta hiipumista, kun tuntuu, ettei voi tehdä paljonkaan lähtevän hyväksi, olla vain. Kun syöminen ja juominen lakkaavat ja valveilla olon hetket käyvät yhä lyhyemmiksi, sitä kyselee, mitä tahdot minun tekevän? Ja kun vastausta ei kuulu, on tulkittava.
Erityisen vaikeaksi koin lähestyvästä kuolemasta puhumisen. Soitto kirkkoherranvirastoon ratkaisi asian: pappi tuli käymään, ja hyvä pappi tulikin.
”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan”. – Aamen, siinä olivat sanat!
”Sattuuko sinuun, otatko lääkettä?” Omahoitajan lähellä olo ja kivunlievitys olivat olennainen osa saattohoitoa. Me omaiset koetimme tarjota makuelämyksiä, lehtien lukemista ja hiljaista musiikkia lyhyinä valveillaoloa hetkinä.
Kun lämpö sitten vähitellen pakenee rakkaan ihmisen jäsenistä ja tiedät, että aika alkaa olla lopussa, hän avaa vielä silmänsä ja sanoo jotakin – kiitos? Vasta silloin löydän omat sanani, kyynelsilmin vakuutan: lähde vain, sinua ollaan vastassa. Sitten siunaan hänet. Hän henkäisee pari kertaa ja on poissa.
Kajaanin Arvolakodissa on kaunis tapa pukea kuollut juhlavaatteisiinsa. Siinä äiti lepäsi vuoteellaan seuraavana päivänä kauniisti laitettuna ja elottomana, kun joimme vielä omahoitajan keittämät lähtökahvit äidin sisarusten kanssa hänen vierellään ja lauloimme hoitokodin henkilökunnan kanssa pyhiinvaeltajien laulun ”Maa on niin kaunis”.
Luopumista oli tehty pitkin matkaa, mutta saattohoito, hautajaisjärjestelyt ja rituaalit auttoivat surutyössä. Kotiseudulla elää vielä perinne, jossa ruumisauto ajaa kappelille kodin kautta, tässä tapauksessa hoitokodin. Enoni lähti vielä saattelemaan kappelille.
Ennen hautajaisia kirkon tapulissa soitettiin sanomakelloja, laskimme heleiden lyönneistä äidin iän.
Hautaan siunaamisen hoiti pappi, joka osasi herkästi sanoittaa äidin elämää ja eli lämpimästi mukana surussamme. ”Anna hänelle ikuinen valo.” Kainuussa kun ollaan, hautajaisiin tulevat paitsi sukulaiset, myös entiset naapurit ja kyläläiset. ”Hän on jo perillä, me vielä matkalla”, lohdutimme toisiamme muistotilaisuudessa.
Kiitos ja näkemiin äiti!