Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaalit käytiin kuluneella viikolla, mutta vaali ei saanut juurikaan huomiota valtamediassa, eikä ihme. Äänioikeutettuja näissä välillisissä vaaleissa ovat vain papit ja hiippa- ja seurakuntien luottamushenkilöt, siis vain murto-osa seurakuntien jäsenistä. Kyseessä on melkoinen demokratiavaje. Toinen erikoisuus liittyy siihen, että papeille ja maallikoille on näissä toimielimissä omat kiintiönsä.
Vaalityötä ennenkin tehneenä näissä vaaleissa kummastutti se, että vaalimainonta oli vähäistä eikä ehdokaspaneeleja juurikaan järjestetty. Kaikki oli kovin salamyhkäistä, lobbausta harrastettiin ehkä kulisseissa. Ei siis kovin avointa ja läpinäkyvää vaikuttamista.
Ehdokaslistoista osa oli selkeästi puoluetunnuksilla, osa ei. Päällisin puolin katsottuna ehdolla oli tasapuolisesti naisia ja miehiä. Siksi olikin melkoinen yllätys, että Tampereen hiippakunnasta läpi meni kirkolliskokoukseen kaikilta listoilta niin papeista kuin maallikoistakin vain miehiä! Tämä oli yllätys omassakin ryhmässä, sillä etukäteen oletin, että kärkeen menisivät aktiiviset naiset, jotka organisoivat vaalitapahtumia, sähköpostilistoja ja järjestivät kynttilävartioita kirkkojen ovilla tasa-arvoisen avioliiton puolesta. Toisin kävi, heidän äänimääränsä eivät yltäneet paikkaan. Valituiksi eivät hiippakunnassamme tulleet myöskään ne, joiden henkilökohtaiseen elämään ratkaisu tasa-arvoisesta avioliitosta vaikuttaa.
Lähdin itse pyydettynä ehdolle kirkolliskokoukseen Avara kirkko- ryhmän listalla. Tämä lista ja vastaavat listat muissakin hiippakunnissa menestyivät erittäin hyvin. Iloitsen siitä, että tasa-arvoinen avioliitto on nyt lähempänä kuin koskaan.
Tilanteessa, jossa kirkolliskokouspaikan voi saada runsaalla kymmenellä äänellä, käytännössä pienet kaveriporukat voivat ratkaista vaalin lopputuloksen. Pitkässä juoksussa vain seurakuntalaisten suora kansanvaali maallikkojäsenten valinnassa on ainoa kestävä ratkaisu.