Viime keskiviikon valtuuston kokouksen jälkeen lähdin kolmen päivän lähiopetusjaksolle, josta palasin eilen illalla. Kiireisen työviikon jälkeen en useinkaan jaksa lähteä kirkkoon, mutta ensimmäistä adventtisunnuntaita kirkossa en voinut jättää väliin, etenkään kun tänään juhlittiin Messukylän kirkon 130-vuotispäivää.
Lauantaina meillä oli lähiopetusjaksolla tilaisuus kuulla Aulikki Kananojan luento paikallisesta sosiaalipolitiikasta. Aulikki on toiminut mm. Stakesissa, Helsingin kaupungin sosiaalijohtajana ja Sosiaalityöntekijöiden liiton puheenjohtajana. Luento perustui Kananojan, Vuokko Niirasen ja Harri Jokirannan toimittamaan teokseen kunnallisesta sosiaalipolitiikasta, joka peräänkuuluttaa paikallisten erityispiirteiden huomioimista hyvinvointipalvelujen toteuttamisessa.
Tätä oppia pitäisi juurruttaa Tampereellekin. Virkamiehet ovat suuressa viisaudessaan valmistelleet ratkaisua, jossa aikuissosiaalityö toteutettaisiin jatkossa keskitetysti. Janhusen Mervi (vihr.) käytti tästä hyvän puheenvuoron valtuuston budjettikokouksessa. Käytännössä hanke tarkoittaisi alueellisten sosiaaliasemien alasajoa. Onneksi lautakunta (tetola) ja valtuusto kykenivät toistaiseksi torppaamaan suunnitelman ja palauttamaan asian uudelleen lautakunnan valmisteltavaksi.
Alueellisten sosiaali- ja terveysasemien perustaminen oli 1980-luvun innovaatio, jolla sosiaalipalvelut tuotiin lähelle asukkaita ja terveyspalvelujen yhteyteen. Keskittäminen olisi siis paluuta 25 vuoden takaiseen aikaan, mutta ainoastaan sosiaalipalvelujen osalta. Mikähän möly siitä syntyisikään, jos kaikki lastenneuvolat keskitettäisiin yhteen ja samaan paikkaan? Mutta köyhiltä ja huono-osaisilta saa viedä palvelut, koska eivät he tule oikeuksiaan peräämään. Tällaiset neronleimaukset ovat mahdollisia vain siksi, että sosiaalityöllä ei ole kaupungin organisaatiorakenteessa tarpeeksi vahvaa asemaa. Kun toimintamallia kehitettiin ennen pormestarikautta kj Rantasen aikana, muistan todenneeni, että hammashuollollakin on oma ”maitohampaansa” kaaviossa, mutta ei sosiaalityöllä. Eikä sitä ole edelleenkään. Aulikki Kajanoja puhui myös yhteisöllisyyden vahvistamisen puolesta. Mielestäni näinä aikoina alueellista palvelurakennetta tarvitaan myös yhteisöllisyyden kehittämiseen kaupunginosissa. Siitä hyötyisivät myös huono-osaiset ihmiset.
Keskittämisideoiden taustalla ovat ainakin osittain tilasäästöt. Laitan nyt toivoni pian sosiaalipolitiikasta tohtoriksi väittelevään apulaispormestari Anna-Kaisa Ikoseen, että hän keskustelujemme jälkeen palauttaisi aikuissosiaalityön keskittämissuunnitelmat lähtöruutuun. Kun tilakysymykset alkavat määritellä palveluverkkoa kouluista sosiaaliasemiin, on syytä huomata, että häntä on alkanut heiluttaa koiraa, eikä toisin päin.
Tilakysymykset ovat esillä myös huomisessa kaupunginhallituksen suunnittelujaostossa. Lupasin taannoin Pispalan päihdepäivässä, että luettelo myytävistä kiinteistöistä saataisiin luottamushenkilökäsittelyyn, nyt se vihdoin on esillä. On tietysti järkevää, että kaupunki kohtuullisessa määrin realisoi kiinteistöomaisuuttaan, mutta osa kohteista on sellaisia, että niiden myyntiä on tarkasteltava laaja-alaisemmin sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten kannalta. Tällaisia ovat esimerkiksi A-killan toimitalo Uramonkadulla, Kurpitsatalo ja Rajaportin sauna. Enkä ole ihan vakuuttunut siitäkään, onko lähtökohtaisestikaan oikein myydä kaupungin arvokiinteistöjä pois ja sijoittaa virastot mahdollisimman halpoihin tiloihin. Kaupungilla on julkisyhteisönä oma kiistämätön arvonsa ja paikallishistoriallinen imagonsa, jota markkinavoimat eivät saisi säädellä kovinakaan aikoina.
Säästövimma on iskenyt myös yliopistoihin. Sosiaalityön yliopistoverkoston erikoistumiskoulutus, jossa toimin yhtenä osa- ja määräaikaisena professorina, uhataan ajaa alle kymmenen vuoden toiminnan jälkeen. Opetusministeriön aikaisemmin verkostoille korvamerkityt rahat tulevat nyt suoraan yliopistoille, mistä seurauksena verkostot eivät ilmeisesti tule saamaan niille kuuluvaa osuutta täysimääräisenä. Tiedot eri laitosten tulosneuvotteluista eivät lupaa hyvää. Kyseessä on lakisääteinen koulutus, jossa osa opiskelijoista jatkaa vielä kolme vuotta, joten äkkijarrutuksen ei pitäisi olla mahdollinen.
On sitä aikoihin eletty, kun yli 20 vuoden yliopistouran jälkeen saa pelätä palkkarahojensa karkaavan yliopiston pääomien kartuttamiseen. Henkilökohtainen on poliittista ja poliittinen henkilökohtaista.