Aamukahvimuki kädessä kiirehdin laittamaan eilisen puheeni tänne nähtäväksi. Puhuin yhteistyön tarpeellisuudesta kaupungin ja seurakuntien välillä, en yhdistämisestä. Enkä luonnollisesti voinut luvata rahoitusta, kuten Aamulehti kirjoitti.
Yhdessä eteenpäin
kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Irene Roivaisen puheenvuoro Esa Eerolan juhlaseminaarissa
Arvoisa piispa, hyvä rovasti Esa Eerola, kutsuvieraat ja seminaarin osanottajat
Minulla on ilo ja kunnia Tampereen kaupungin puolesta tuoda tervehdys tähän juhlaseminaariin. Esa Eerolalle myönnettiin Tampereen päivänä 1.10. Tampereen kaupungin kultainen ansiomitali ja tänään viirin.
Vaikka toiveena on ollut, että tämän seminaarin näkökulma olisi tulevaisuudessa, eikä ”eläköityvässä” menneisyydessä on kuitenkin tarpeen peilata tulevaisuuden visioita myös historiaan.
Puheenvuoroni otsikko ”Yhdessä eteenpäin” haastaa tarkastelemaan Tampereen kaupungin ja seurakuntien välisen yhteistyön haasteita ja mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Haluan tässä aivan ensin siteerata niitä perusteluja, joilla Esa Eerolalle myönnettiin Tampereen kaupungin kultainen ansiomitali: ”Esa Eerola on ollut järjestämässä kirkollisia suurtapahtumia Tampereella, mm. Suomen lähetysjuhlien pääsihteerinä vuosina 1988 ja 2009. Hän on tehnyt läheistä yhteistyötä kaupungin kanssa monin eri tavoin. Hän on järjestänyt yhdessä työväenopiston kanssa Uskon Akatemia -keskustelusarjoja, vaikuttanut Tampellan ja Finlaysonin aluetyössä ja toiminut pitkään keskeisenä vaikuttajana Tampereen kansalaisjärjestöjen juhlatoimikunnassa. Hän on tehnyt myös pitkän päivätyön sotainvalidien veljespappina Tampereella.”
Seurakuntien ja kaupungin yhteistyön eräs aivan keskeinen edellytys on se, että Esa Eerolan kaltaisia yhteistyön rakentajia on tulevaisuudessakin. Yhteistyö rakentuu paitsi asioiden, myös yhteistyöhön sitoutuneiden ihmisten varaan. Esa jättää meille kaikille hyvän ja haastavan esimerkin!
Tampereen kaupungin siirryttyä kolme vuotta sitten uuteen toimintamalliin, merkitsi se myös siirtymistä ns. monituottajamalliin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kaupunki ei tuota enää yksin tarvitsemiaan palveluja, vaan se tilaa niitä eri tuottajilta. Esimerkiksi hoivapalveluja järjestöiltä, ns. kolmannelta sektorilta ja yksityisiltä yrityksiltä. Suhteessa seurakuntaan uusi tilanne on kiinnostava, sillä ennen hyvinvointivaltion kultakautta kunnan ja seurakuntien toiminnat olivat paikoin hyvinkin kiinteät. Ajatellaanpa vaikka diakoniatyötä, jossa diakoniatyöntekijät olivat Kansanterveyslain voimaantuloon asti v. 1972 kunnanlääkärin alaisia ja näin osa kunnan – nykykielellä sanottuna – palvelutuotantoa. Miten on nyt? Lupaako uusi toimintamalli Tampereella mahdollisuuksia tilata palveluja myös seurakunnilta, joka ei paikannu järjestökenttään, vaan on toinen julkisen sektorin toimija kaupungissa kaupungin itsensä rinnalla.
Henkilökohtaisesti näkisin hyvinkin perusteltuna sen, että yhteistyötä palvelutuotannon osalta kehitettäisiin, vastaahan seurakunnat omassa palvelutuotannossaan merkittävällä tavalla esimerkiksi lasten päiväkerhotoiminnasta, vanhusten kerhomuotoisesta toiminnasta ja sosiaalisesta työstä diakoniatyössä. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa yhä suurempi osa huono-osaisia ihmisiä tippuu kunnallisen hyvinvointiverkon läpi mm. seurakuntien diakoniatyön vastuulle, olisi kohtuullista että kunta osallistuisi myös taloudellisesti tämän pohjimmaisen turvaverkon ylläpitämiseen.
Kaupungin ensi vuoden budjettiin sisältyy kaksi pientä, mutta kiinnostavaa avausta seurakuntien ja kaupungin yhteistyöhön. Budjettiin varattiin 10 000 euron määräraha Mustan Lampaan toiminnan tukemiseen. Perinteisestihän kaupunki ei ole seurakunnan toimintamuotoja tukenut, mutta nyt se tehtiin, koska haluttiin varmistaa asunnottomien palvelutoiminnan jatkuvuus. Toinen esimerkki on kaupungin, Suurella sydämellä -vapaaehtoistyön ja Työllistämisyhdistys Etapin yhteistyönä toteutettava kaupunkipyörähanke, johon valtuusto myös varasi rahoituksen.
Erityisesti olisi kehitettävä yhteistyötä ikäihmisten palveluissa. Vanhusten määrä kasvaa tulevina vuosina voimakkaasti. Jotta voisimme turvata vanhuksillemme laadukkaan hoidon, tarvitsemme nykyistä enemmän yhteistyötä esimerkiksi kotihoidon ja diakoniatyön välillä. Kaupungin palvelujärjestelmässä on aukko esimerkiksi vanhusten lähimmäisavun kohdalla. Kotihoito on nykyisin hyvin räätälöityä täsmähoitoa. Vanhuksen luona käy ruoan tuoja, lääkkeiden antaja, siivooja tai ehkä pesijä, mutta kaikilla on kiire, kukaan ei ehdi istua pidempään ja rupatella saati lähteä vanhuksen kanssa ulkoilemaan tai viemään häntä harrastuksiin tai asioille. Tätä aukkoa paikkaa esimerkiksi Mummon kammari. Kaupunki voisi ostaa näitä lähimmäispalveluja seurakunnilta ja järjestöiltä kattavasti. Se edistäisi vanhusten jaksamista ja kotona-asumista. Voi olla että tulevaisuudessa tarvitaan myös laitosdiakoniaa, sillä laitoshoidon purkamisen seurauksena osa niissä asuneista ei selviä kotona omin avuin.
Pastori, YTM Taina Paajanen tarkastelee viime keväänä tarkastetussa pro gradu-työssään diakoniatyön ja sosiaalityön välistä kumppanuutta. Tulokset eivät ole kovin mairittelevia sosiaalityön kannalta. Sosiaalityö keskittyy – joutuu keskittymään – yhä enemmän byrokraattiseen viranomaistyöhön, jonka kohteena ovat tarkkaan zoomatut kategoriset asiakasryhmät. Diakoniatyössä on kyetty edelleen säilyttämään mahdollisuus ihmisten kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen ja rinnalla kulkemiseen ja tukemiseen esimerkiksi sosiaalitoimistossa asioidessa. Aiheellinen pelko toki on, että diakoniatyökin kadottaisi kokonaisvaltaisen työotteensa, jos siitä tulisi tuottaja kunnan organisaatioon.
Toinen näkökulmani liittyy alueellisuuteen ja paikallisuuteen. Viikko sitten kaupunki julkisti ns. kouluverkkoselvityksen, jossa esitetään pienten lasten lähikoulujen lakkauttamista monin paikoin, niin että vain 1-2 luokkalaisille mahdollistettaisiin koulunkäynti kotinurkilla. Lukiot keskitettäisiin keskikaupungille. Kouluverkon lisäksi myös muuta palveluverkkoa ollaan kehittämässä siihen suuntaan, että palvelut alueilla vähenevät ja ne keskitetään yhteen ja samaan paikkaan lähelle keskusta-aluetta. Osaa alueellisista sosiaalitoimistoista uhkaa alasajo, toimeentulotuki aiotaan keskittää yhteen toimistoon. Tämä on suuri takapakki 1980-luvun alkupuolelle, jolloin suurena innovaationa perustettiin alueelliset sosiaali- ja terveysasemat eri kaupunginosiin. Alueellisten palvelujen purkamisessa käytetään usein perusteluna tilakustannusten leikkaamista. Aiottu muutos kohdistuu pahiten huono-osaisiin ja huonojalkaisiin. Lautakunta ja valtuusto on linjannut kuitenkin niin, ettei näin toimittaisi.
Huolestuttavaa on, että tämä sama managerialistinen oppi on pesiytynyt myös seurakuntiin suurempien yksikkökokojen ja taloudellisen tehokkuuden tavoitteluna. Päädyttiinpä seurakuntien rakennemallityössä mihin ratkaisuun tahansa, haasteena on varmistaa lähipalvelut ja läsnäolo paikallistasolla. Esitänkin aivan toisenlaisen toiminnan tehostamismallin: seurakunnat ja kaupunki voisivat käyttää yhteisiä tiloja. Esimerkiksi sosiaalityöntekijän vastaanotto voisi olla seurakuntakodilla tai diakoniatyöntekijän vastaanotto sosiaaliasemalla. Näin tilojen määrää voitaisiin vähentää, mutta palvelut säilyttää alueilla.
Vaikka seurakunta ja kunta ovat molemmat palveluja tuottavia julkisyhteisöjä, eroaa seurakunta kunnasta siitä, että se on myös seurayhteisö. Yhdessäolo ja yhteisöllisyys ovat voimavaroja, jota viranomaistyö ja byrokratia eivät synnytä. Se kasvaa vain lähellä olemisesta ja verkostoissa. Seurakunnan merkitystä yhteisöllisyyden tuottajana ei voida aliarvioida. Ihmisten yksinäisyys on tämän päivän suurimpia haasteita. Seurakunta rakentaa tätä yhteisöllisyyttä toimituksissaan, kerhoissaan ja myös monipuolisessa vapaaehtoistyössä, josta erinomaisia esimerkkejä ovat Mummon Kammari ja Suurella sydämellä.
Viikko sitten minulla oli tilaisuus kuulla Helsingin kaupungin pitkäaikaisen sosiaalijohtaja Aulikki Kananojan luento Kunnallisesta sosiaalipolitiikasta. Hän näkee, että yhteisöllisyyden rakentaminen on yksi keskeinen haaste kunnallisen hyvinvoinnin luomisessa. Hän perään kuuluttaa ”paikallisiin tarpeisiin nopeasti reagoivaa sosiaalipolitiikkaa ja yhteisöllisyyden vahvistamista kansalaisyhteiskunnassa esimerkiksi paikallistasolla”.
Kuinka yhteistyö voi siis rakentua Tampereella tulevaisuudessa kaupungin ja seurakunnan välillä? Setlementtityön uranuurtaja, pappi Sigfrid Sirenius on todennut: ”Ihmiset, jotka tuntevat toisensa, luottavat toisiinsa”. Tässä on yhteistyön perusta. Esa Eerolan ja minun yhteistyö alkoi 2000-luvun alussa Saksaan, entisen DDR:n alueelle suuntautuneella matkalla, jossa sain olla mukana seurakuntien aluetyön tiimin kanssa. Tuolla matkalla me kaksi melko erilaista ja eri tavoinkin ajattelevaa ihmistä keskustelimme paljon keskenämme. Siitä asti olen arvostanut toimintaasi, määrätietoista ja pitkäjänteistä tapaasi sitoutua edistämään ihmisten ja yhteisöjen parasta.