Tämä äitienpäivä on ensimmäinen äitienpäiväni mummona. Luen tuoreen isän, Tuukan, kirjoittaman kolumnin Aamulehdestä, jossa hän kuvaa kolmisen viikkoa sitten syntyneen lapsenlapsemme ensihetkiä. Esikoisemme on oivaltanut vanhemmuuden ytimen: ”Ajattelen, että tästä eteenpäin elämä olisi jatkuvaa toivomista ja pelkäämistä toisen puolesta”.
Eilen saattelin Viljan Interrail-matkalle. Kolmen tytön porukan matka suuntautuu aluksi Pariisiin, siitä Madridiin, Barcelonaan, Roomaan, Kroatiaan…Nykynuoret matkaavat Keski-Eurooppaan ja takaisin kotimaahan halpalennolla, junailuun paikanpäällä jää näin enemmän aikaa. Muistuu mieleeni omat reilaamiseni 35 vuotta sitten. Mahtoi äidillä olla huoli koko kuukauden ajan, kun kortit tulivat milloin sattuivat, eikä puhelinyhteydet tahtoneet toimia. Nyt on sentään kännykkä, joka piippaa yölläkin: ”Perillä ollaan, Perren serkku ja hänen vaimonsa olivat vastassa kentällä, heidän asuntonsa on aivan huippu.”
Vietän äitienpäivää yksin. Pauli lähti jo perjantaina Tuomaksen kanssa Kokkolaan tekemään pihatöitä äitinsä luo. 87-vuotias anoppini asustelee edelleen omakotitalossa kehitysvammaisen Annelin kanssa. Mummo ei malta olla ”touhaamatta” korkeasta iästään huolimatta, eikä kunto oikein kestä raskaampia töitä.
Soitan äidilleni Sotkamoon. Kevääntulo merkitsee sielläkin pihatöitä isän kanssa. Äidillä todettiin vuosi sitten Parkinsonin tauti. Aluksi törkkäsivät Kajaanista niin vahvan lääkityksen, ettei äiti meinannut pysyä tolpillaan, mutta onneksi löysimme hyvän neurologin Oulun Diakonissalaitokselta, jonka hoidossa äiti voi nyt hyvin. Rankka lääkitys purettiin viime kesänä ja pari viikkoa sitten aloitettu lievä lääkitys tuntuu auttavan oireisiin. Taitaa mennä heinäkuulle, ennen kuin pääsen käymään.
Yksinolosta nauttii tiettyyn pisteeseen saakka, mutta alkuillasta alan kaivata jo kotijoukkojen paluuta. Pahaksi onneksi pyykinpesukonekin tekee lakon, enkä saa lakanapyykkiä pyöritettyä. Juhlapäivää seuraa äidin arki askareineen, mutta päivän päätteeksi ehdimme sentään juoda kakkukahvit yhdessä.