Kaupunginvaltuusto kokoontui eilen toiseen strategiapäiväänsä pohtimaan hyvinvointipalvelujen kehittämistä. Talousraamit tehtiin kaikille selväksi ennen ryhmätöitä, 0 %:n kasvun varassa mennään, ellei haluta kaupunkia lähivuosina konkurssiin. Vuoden 2013 talousarvio on 16,4 miljoonaa euroa alijäämäinen. Tampereen lainamäärä per asukas on edelleen suurista kaupungeista toiseksi alhainen, mutta sekin on kasvanut viime valtuustokaudella 937 eurosta 1675 euroon per asukas ja kasvaa edelleen. On siis kiristettävä joko kukkaron nyörejä tai keksittävä kiireen vilkkaa uusia tulonlähteitä.
Vihreässä valtuustoryhmässä painotimme aidon asukaslähtöisyyden merkitystä. Palveluverkkoa ei saa harventaa niin, että se uhkaa peruspalveluita. Etenkin varhaiskasvatus ja pienten lasten koulut on edelleen toteutettava lähipalveluina. Myös sosiaalityö on peruspalvelu, joka olisi turvattava alueilla. Keskitettyä sosiaalitoimistoverkostoa tuskin lähdetään hajauttamaan, mutta alueilla on oltava tiloja, joissa voidaan toteuttaa myös vastaanottopalveluita. Puhuttaessa terveyskioskeista ja –nysseistä unohdetaan usein sosiaalipalvelut. Mitä huono-osaisemmista ihmisistä on kysymys, sitä lähempänä palveluiden on sijaittava. Kannatamme palvelujen digitalisoimista, mutta niiden ei pidä korvata kasvokkaisia palveluja. Tämä on erityisen tärkeää ikäihmisten kohdalla.
Kansalaistalot voisivat olla alueiden kulttuuri- ja palvelukeskuksia. Esimerkiksi kirjastoista tai lähikouluista voitaisiin kehittää tällaisia toimintakeskuksia. Vierailin pari vuotta sitten Manchesterissa setlementtitaloissa, joista oli tullut uuden paikallisuuden hengessä köyhien alueiden toiminnallisia keskuksia. Yhteiskunnan taloudellisella tuella yhteisöt olivat ottaneet hoitaakseen erilaisten toimintojen järjestämisen alueella. Taloissa toimii erilaisia asukkaiden organisoimia kerhoja ja työpajoja.
Suuren yhteiskunnan (Big Society) ideologia on rantautumassa meillekin. Sosiaalipolitiikan professori (emerita) Briitta Koskiaho toteaa uusimmassa Suomen Kuvalehdessä: ”Britanniassa tajuttiin, että slummialueiden ihmiset loitontuvat entisestään muusta väestöstä. Nousi ajatuksia siitä, että kun ihmiset saadaan mukaan palveluiden tuottamiseen, voidaan julkista taloutta ja sen taakkaa helpottaa”.
Britannian ”punaisten konservatiivien” (Red Tory) ja ”sinisten demareiden” (Blue Labour) yhteisöllistämisen (kommunitaristiset) ideat ovat varsin lähellä toisiaan. Henkilökohtaisesti en kannalta Big Societyn valtionvastaisia arvoja, mutta näen agendan arvon paikallisuuden ja asuinalueiden voimistamisessa. Asuinalueet voidaan pitää elävinä yhteistyössä järjestöjen kanssa mm. tilaamalla niiltä kumppanuussopimuksilla erilaista kansalaistoimintaa ja virkistyspalveluita, mutta se ei tapahdu vastikkeetta, vaan selvällä rahalla. Myöskään julkisella sektorilla ei ole varaa väistyä kokonaan alueilta, jos ne halutaan pitää toimivina. Järjestöjä tarvitaan myös paikallisen demokratian kehittämiseen: ”keskusteleva demokratia” tarkoittaa vuoropuhelua eri osapuolten kanssa. Tätä me tarvitsemme Tampereella, tätä me kokeilemme Suomen Setlementtiliiton ”Uusi paikallisuus” –hankkeessa!