Vuosi sitten näihin aikoihin äiti oli sairaalassa, ja minä umpiväsynyt. Vaativista luottamustehtävistä luopuminen tapahtui oikeaan aikaan, sillä viime syksystä tuli ennakoitua raskaampi. Nykymuotoinen sosiaalityön erikoisalakoulutus ajettiin alas ja uutta suunniteltiin tiukoissa aikaraameissa. Minun kohdallani tämä prosessi merkitsi ”oman oksan sahaamista”, sillä olen ainoa erikoisalaprofessori, jolta meni ala ja tehtävä alta, kun vastuualueeni integroitiin toiseen erikoisalaan. Kuusikymppisenä olen hakenut oman alani professuureja: päteväksi on todettu joka kerta, mutta tehtävään ei ole valittu. Professuurien täytössä nuoremmille tutkijoille on tehty ohituskaista painottamalla yksipuolisesti tutkimusansioita ja kansainvälisiä julkaisuja opetus- ja hallintoansioiden kustannuksella. Uusi yliopisto voi toki rekrytoida tehtäviinsä keitä haluaa, mutta sen pitäisi tapahtua hyvää hallintoa ja reiluja menettelytapoja noudattamalla, niin ettei syntyisi kokemuksia syrjinnästä. Olisin kyllä lopulta päässyt professoriksi Poriin, mutta halusin jäädä Tampereelle: tämän kaupungin ja sen verkostot tunnen entuudestaan melko hyvin. Katostaan, onko tälle kokemukselle käyttöä jatkossa.
Kulunut vuosi on merkinnyt äidin hoivavastuun siirtymistä osaaviin käsiin. Olen kiitollinen Kajaanin Arvola-kodista ja sen ammattitaitoisesta henkilökunnasta. Tapaan äitiä yhden viikonlopun kuukaudessa, se ei ole paljon, mutta onneksi on puhelin!
Kun tänä pakkasiltana katselen tähtikirkasta taivasta lapsuudenkotini saunapolulla, mieli on levollinen. Tältä paikalta on ennenkin lähdetty kohti tuntematonta. Tänne on aina myös hyvä tulla laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Hyvää tulevaa vuotta 2016!