Sote –uudistuksen vaikutuksesta sosiaalityöhön ei ole julkaistu kovinkaan vakuuttavia analyyseja, enemmänkin ideologista pöhinää niin sosiaalisessa mediassa ja lehtihaastatteluissa esimerkiksi hallituksen yhtiöittämislinjauksia vastaan.
Vielä toukokuun aikana odotellaan professori Mats Brommelsin johtaman selvitysryhmän linjauksia asiakkaan mahdollisuudesta valita sosiaali- ja terveydenhuollon palvelunsa. Väliraportissa esitellyissä malleissa esiintyvät myös ammattinimikkeet ”sosiaalityöntekijä” ja ”sosiaalineuvoja”, uskoisin, että pitkälti ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojan ansiosta. Aulikki Kananoja on osallistunut laajemminkin soten valmisteluun, mikä käy ilmi mm. professori Heikki Hiilamon mainiosta teoksesta ”Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö. Mistä SOTE –uudistuksessa on kysymys?” (2015).
Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon tasavertainen kumppanuus on tärkeä lähtökohta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt tosiasia, että sosiaalipalveluissa ei ole olemassa integraatiota perus- ja erikoispalveluiden osalta, kuten terveydenhuollossa on sairaanhoidossa. Ilmeisesti esimerkiksi vaativat huostaanotot kuuluisivat tulevaisuudessa erikoispalveluihin. Kun olen lähes kahdeksan vuotta osallistunut erikoissosiaalityöntekijöiden kouluttamiseen, tiedän, ettei tällaisia vakansseja ole juurikaan nykyisessä palvelurakenteessa, toisin on esimerkiksi erikoislääkäreiden kohdalla.
Tulevassa palvelurakenteessa viidellä erva-alueella on keskeinen rooli sote -tutkimushankkeiden organisoinnissa; on kynnyskysymys, kuinka sosiaalityön tutkimus on näissä hankkeissa mukana. Sama haaste koskee tulevien hyvinvointikeskusten henkilöstörakennetta: kuinka vahvasti sosiaalityö on niissä edustettuina?
Kun oman työni ja kuntapäättäjän näkökulmasta olen koettanut hahmottaa tulevaa muutosta, olen havainnut, että kovin vähän tietoa on tarjolla ainakaan rivivaltuutetuille. Sote-uudistusta valmistellaan virkamiestyöryhmissä. Ainakin Tampereen seudulla vain valtuustojen ja hallitusten puheenjohtajat pääsevät aika ajoin seuraamaan valmistelua, mikä tarkoittaa melko kapeaa kärkeä myös poliittisesti.
Olen koettanut ymmärtää muutosta palvelurakenteen ja -verkon näkökulmasta. Tampereen seudulla muutos tarkoittaa sitä, että kaupungin sisäinen tilaaja-tuottaja –malli lakkaa toimimasta ja siirtyy itsehallintoalueen palvelurakenteeseen. Uuden julkisjohtamisen asemesta voidaan yhä selvemmin puhua Uudesta julkisesta hallinnasta (New Public Governance), jossa korostuu monimuotoinen palvelujen tuotanto, monituottajamalli, kumppanuus ja paikallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitys. Kari Hakarin väitöskirjassa nämä askelmerkit on jo vuonna 2013 varsin selvästi kuvattu.
Kun viranomaistoiminta siirtyy itsehallintoalueille tarkoittaa tämä sosiaalipalvelujen osalta sitä, että sosiaalityö, sosiaalineuvonta, lastensuojelu sekä päihde- ja mielenterveystyö siirtyvät kunnilta itsehallintoalueille. Sama koskee terveydenhuollon osalta neuvoloita, mielenterveystyötä ja kotisairaanhoitoa. Nykyisille kunnille sotessa jää ennaltaehkäisevä rooli, eikä se olekaan mikään mitätön tehtävä, jos se otetaan vakavasti ja sitä resursoidaan riittävästi. Ratkaisevaa onkin, kuinka aktiivisen ja vastuullisen roolin kunnat ottavat tässä prosessissa, tässä siis poliitikoille valvottavaa.
Kun olen yrittänyt kuvitella, mille kentille yliopistot kouluttavat jatkossa sosiaalityöntekijöitä, olen päätynyt johtopäätökseen, että ensisijaisesti viranomaistehtäviin itsehallintoalueille. Mutta näen toisenkin suunnan. Sosiaalityöntekijöitä tarvitaan tulevaisuudessa ohjaamaan palveluprosesseja kaupunginosissa, tamperelaisittain lähitoreilla, olipa sitten kysymys ikäihmisten tai maahanmuuttajien palveluista. Lähipalvelujen tuottamisesta vastaavat varmasti pitkälle erilaiset yhteisöt järjestöistä seurakuntiin ja yrityksiin. Myös niiden palveluksessa toimii varmasti jatkossa yhä useammin sosiaalityöntekijä sosionomin koulutuksen käyneiden rinnalla.
Nyt tarvitaan aktiivista vuoropuhelua sosiaalityön paikasta tulevassa palvelujärjestelmässä. Tampereella suunnitellaan osaamis- ja hyvinvointikeskusta korkeakoulujen yhteistyönä, aiheesta Tampereen yliopiston ex-rehtori Kaija Hollin hyvä kirjoitus eilisessä (8.5.-16) Aamulehdessä.