Viime lauantaina saimme päätökseen kevään viimeisen lähiopetusjakson. Kohta on taas uunista ulos uusi koulutusryhmä valmiina työmarkkinoille erikoissosiaalityöntekijöiden tehtäviin, jos sellaisia on tarjolla. Ihan huippuporukkaa, työelämän kokemusta on jo takana, ja nyt kaupan päälle vielä lisensiaatin tutkintokin. Tämä syksyllä päättävä koulutusryhmä on myös alansa viimeinen, uusimuotoiset, lyhyemmät koulutukset ovat avanneet jo ensimmäiset hakunsa (www.sosnet.fi). Toivotaan, että kysyntää niihin riittää vielä vaiheessa olevassa sote-ympäristössä.
Yliopistomaailma keskittyy kasvavassa määrin huippututkimuksen painopistealueiden varaan. Tämä kehitys on jossain määrin perusteltua, mutta sen varjopuolena on siilojen ja raja-aitojen syntyminen yhteisöjen sisälle. Opetus perustuu tutkimukseen, mutta ei ole kuitenkaan sille alisteinen asia. Olen kiinnostuneena seurannut sivusta opetushyvinvointikeskusten suunnittelua, parhaassa tapauksessa niissä ylitetään raja-aitoja eri tieteenalojen ja tutkinto-ohjelmien välillä.
Kahdeksan vuoden urakka erikoistumiskoulutuksen vastuuopettajina ja määräaikaisena professorina alkaa olla takana. Olen huojentunut siitä, että opiskelijat ovat jaksaneet pysyä mukana opettajavaihdoksista huolimatta. Kaksi uutta, tehtäviinsä motivoitunutta kollegaa on tuntunut omassa työkuormassani suurena helpotuksena, heillä on nyt hyvät valmiudet aloittaa uusien koulutusten vastuuopettajina.
Omenapuiden kukkiessa katseet suuntautuvat tulevaan ja uusiin haasteisiin!