Blogi

Palasimme sunnuntaina Vuokatin laduilta ja rinteiltä esikoisemme perheen kanssa. Siellä hiihdellessä mietin, kuinka tärkeää on tuoda perhe vuosi vuoden perään tänne kotoisiin maisemiin nauttimaan kauniista luonnosta ja talviurheilusta.

Hiihtelyn lomassa katselin viime perjantaina tasavallan presidenttien vallanvaihtoa televisiosta. Ensimmäinen ajatus oli, että valta pukee Alexander Stubbia. Ja toinen, että hän on uuden sukupolven presidentti: nuorekas, kansainvälinen ja rohkea. Toivon hänelle menestystä tehtävään, nöyryyttä kohdata myös se toinen puoli kansasta, joka asettui toisen ehdokkaan taakse ja rohkeutta asettua heikompien puolelle.

Suosittu Pekka Haavisto ei tullut valituksi tehtävään. Vaalien yhteydessä toteutetuista kyselyistä kävi ilmi, että Haaviston puolison sukupuoli oli kolmannekselle äänestäneistä syy olla äänestämättä häntä. Kyllä surettaa tämä konservatiivisuus ja etenkin monien kristittyinä itseään pitävien ennakkoluuloisuus ja homofobia.

Helmikuun puolivälissä Tampereella pidettyjen Sosiaalityön tutkimusten päivien yhteydessä minut kutsuttiin Sosiaalityön tutkimuksen seuran kunniajäseneksi yhdessä professori emeritus Mikko Mäntysaaren kanssa. Tämä huomionosoitus lämmitti kovasti mieltäni.

Kevättä kohti mennään. Tänäänkin metsäkauriit ilmestyivät metsikön reunaan tarkistamaan, onko isäntä tuonut kaurasangon oksaan killumaan, niin kuin kovilla pakkasilla.

Kirjoitustyöt jatkuvat. Tarkoituksena on jatkaa vielä hetki haastattelujen tekemistä Koti lähiössä -kirjaa varten. Tekstiä syntyy, mutta oman äänen ja tyylin löytäminen vaatii vielä kehittelyä.  rauhoittumista ja uuden oppimista.

Hyvää alkanutta vuotta!

Kylläpä siitä on aikaa, kun viimeksi olen kirjoitellut tänne. Kotisivuni taustakuva on kesäinen, viime päivät on kuitenkin pakkanen paukkunut yli kahdessakymmenessä asteessa. Olemme lämmittäneet talon uunia joka päivä, kalleimpana pörssisähkön päivänä otimme sähkölämmityksen pois päältä. Lämpöä riitti uunin ansiosta ja rahaa säästyi.

Vuodenvaihteessa on ollut aika katsoa niin menneeseen vuoteen kuin pohtia tulevaa. Viime vuonna toteutimme pitkäaikaisen haaveemme ja asuimme pariin otteeseen Italiassa: huhtikuussa kävimme ottamassa kesää vastaan Umbrian Orvietossa ja lokakuussa hyvästelemässä kesän Toscanan Arezzossa. Vuokrasimme huoneistot vanhoista kaupunginosista ja käytimme osan ajasta kirjoittamiseen, kiitos Suomen Tietokirjailijoiden apurahan!

Olen saanut Koti lähiössä -tietokirjan käsikirjoituksen hyvään vaiheeseen, loppuvuodesta aloitin asiantuntijoiden haastattelut. Työ kuitenkin katkesi yllättäen, kun jouduin sairaalaan ja leikkaukseen. Äkilliset vatsakivut osoittautuivat sappikivien aiheuttamiksi, sappirakko piti poistaa. Hyvinvointialueen palvelut tulivat testatuiksi parissa päivässä, kun Acutasta käännytettiin vielä kotiin ja terveysasemalle hakemaan lähetettä CT-tutkimukseen ja toimenpiteeseen. Siinä ajassa sappirakko ehti jo tulehtua. Jälkikäteen ajatellen kivulias potilas olisi kannattanut ottaa suoraan sairaalaan tutkimuksiin ja leikkaukseen. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Hoito Tampereen yliopistollisessa sairaalassa oli erinomaista, koin koko ajan olevani turvassa ja osaavissa käsissä, ehkäpä myös kokemus liittyy myös työhistoriaani siinä talossa. Oli hienoa seurata, kuinka ulkomaalaistaustaiset hoitajat olivat luonteva osa työyhteisöä.

Alkavaan vuoteen suhtaudun mielen tyyneydellä.  Toivon, että perhe pysyy terveenä, etenkin viisi lastenlastamme yksivuotiaasta Sulosta kolmetoistavuotiaaseen Toivoon. Suunnitelmissa on perinteinen talviloma Vuokatin maisemissa ja ehkäpä Italian matka, jos olemme terveinä. Olemme aloittaneet italian opinnot työväenopistossa, lisäksi klikkailemme päivittäin Duolingossa italian sanastoa.

Tammikuun lopulla on presidentinvaalit. Oma ehdokkaani on Pekka Haavisto, tietysti kokenut ja maltillinen Pekka! Hänellä on ehdokkaista vahvin ulkopoliittinen kokemus, hän on rauhantekijä, keskusteleva ja diplomaattinen, kuten presidentin pitääkin.

Toisin kuin eduskuntavaaleissa, näissä vaaleissa kannattaa taktikoida. Tein itse niin taannoin, kun Tarja Halonen oli TP-ehdokkaana, lähdin vihreänä kuntapoliitikkona, yhdessä vasemmistoliiton Marjatta Stenius-Kaukosen kanssa, vetämään Pirkanmaalla Halosen vaalivankkureita jo vaalin ensimmäisellä kierroksella. Omat eivät siitä välttämättä pitäneet, mutta onneksi porukassa oli myös Kalle Könkkölä Helsingistä. Se oli silloin tärkeää, nyt on varmistettava, että Haavisto pääsee toiselle kierrokselle. Sen jälkeen alkaakin tiukka taisto.

Siviilien tilanne Ukrainassa ja Gazassa ahdistaa, rauhan saavuttaminen ja sotiin käytettyjen rahojen suuntaaminen jälleenrakentamiseen on suurin toiveeni.

Näihin aikoihin kesällä 2009 pidin avauspuheenvuoron Tampereen Taidemuseossa Marita Liulian taidenäyttelyn avajaisissa. Yksi toistuva teema näyttelyn valokuvissa oli verhoutuminen kaapuun tai huiviin. Totesin tuolloin, että huivi on vahva poliittinen symboli tämän päivän Euroopassa, samalla se muistuttaa meitä huivin käytön historiallisesta merkityksestä omassa yhteisössämme. ”Me ihmettelemme, kun bussissa tulee vastaan huivipäisiä maahanmuuttajanaisia, mutta emme muista, että kaksisataa vuotta sitten Suomessa syntyi herätysliike, jonka tunnus oli musta siniraidoin varustettu huivi. Ehkä moni ei tiedäkään, mutta tuo huivi tekee paluuta, kun nuoret körtit kietaisevat huivin kaulaansa tulevana viikonloppuna Seinäjoen herättäjäjuhlilla. Arvoisa taiteilija, hyvä yleisö, en voi välttää kiusausta vetää laukustani omaa siniraitaistani.”

Nyt kun neljätoista vuotta myöhemmin valmistaudutaan jälleen Seinäjoen herättäjäjuhlille, olen ensimmäistä kertaa miettinyt, voinko laittaa mustan, siniraitaisen huivin kaulaani. Olen aikaisemmin ajatellut sen värimaailman kuuluneen historiaan ja hyväksynyt sen sellaisena. Etelä-Pohjanmaalla herännäisyyden piirissä oli 1930-luvulla Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kannattajia, kaksi pappia jopa sen kansanedustajia. Nyt kun yhteiskunnallinen ilmapiiri on radikaalisti muuttunut, mietin: minkä poliittisen viestin lähetän käyttämällä tätä huivia? Toisaalta onko oikein sekään, että joku ryhmä omii kulttuurisesti laajemmat symbolit palvelemaan omia tarkoitusperiään, Suomen lipusta lähtien.

Itselleni nykyherännäisyys merkitsee syvää hengellisyyttä ja avarakatseista liikettä, jonka piiriin mahtuu eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Paluuta 1930-luvulle ei ole, huivi kaulaan ja menoksi!

Hyvät Kaatuneitten muistopäivän osanottajat,

Toukokuun 3. sunnuntaita on vietetty aina vuodesta 1940 lähtien sankarivainajien muistopäivänä. Aikaisemmin Kaatuneitten muistopäivää kutsuttiinkin tällä nimellä. Tätä muistopäivää vietettiin ylipäällikkö Mannerheimin käskystä sekä päättyneen sodan että kaikkien vuonna 1918 vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden vainajien muistolle

Täällä Tampereella perustettiin heti talvisodan puhjettua vuonna 1939 sankarihaudat Kalevankankaan hautausmaalle kaupungin ja seurakunnan yhteistyön tuloksena. Messukylä oli vielä tuolloin oma pitäjänsä, Bertel Strömmerin suunnitteleman sankarihautausmaan sankarihautoihin ja perhehautoihin on haudattu yhteensä noin sata näissä sodissa kuollutta vainajaa.

Kun neljätoista vuotta sitten puhuin tässä samassa tilaisuudessa, maailma oli toinen. Sotaa käytiin kyllä silloinkin eri puolilla maailmaa, mutta se tuntui olevan kaukana meistä. Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan muutti tapamme katsoa maailmaa, sota on tullut lähelle ja on koskettanut meitä.

Talvi- ja jatkosodissa kuoli lähes 95 000 suomalaista. Näiden lukujen lisäksi tulevat kymmenet tuhannet haavoittuneet, sodassa kadonneet tai vangiksi joutuneet. Nämä lähihistoriamme tosiasiat ovat olleet vaarassa unohtua rauhan vuosina, sota Ukrainassa ovat palauttanut ne uudelleen mieliimme. Tämän päivän aikaisempi nimi sankarivainajien muistopäivä muistuttaa meitä tätä maata puolustaneiden työn merkityksestä, kaatuneitten muistopäivä muistuttaa myös niistä menetyksistä, joita koettiin kodeissa, yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Menetyksistä kun isät ja veljet tai lottina palvelleet sisaret eivät palanneet sodasta, lapset jäivät orvoiksi, vaimot leskiksi, perheet vajaiksi. Kun työt pelloilla, tehtaissa ja toimistoissa jäivät kotirintaman vastuulle. Sota ajoi kokonaisia karjalaiskyliä evakkoon eri puolille Suomea. Nämä menetykset ovat vaikuttaneet seuraaviin sukupolviin näihin päiviin saakka. Ehkäpä toisaalta näiden sotien muisto on näkynyt myös tavassa, jolla suomalaiset ovat omistautuneet ukrainalaisten pakolaisten auttamiseen.

Sosiaalinen media on avannut yhden väylän tähän muistelutyöhön. Perhealbumien kuvia on jaettu sotilaspukuisista nuorista miehistä, jotka eivät palanneet koskaan sodasta kotiin. Ukrainan sodan myötä on alettu jakaa myös toisenlaisia kuvia, jotka ovat avanneet näkökulman tulevaisuuteen, kuvia varusmiespalveluun lähtevistä nuorista, kun on herännyt huoli, että myös meidän omat poikamme ja tyttäremme joutuvat kohtaamaan sodan kauhut. Huoli sodan mahdollisuudesta koskettaa varmasti kaikkia vanhempia ja isovanhempia.

Pitkä yhtäjaksoinen rauhanaika on saattanut tuudittaa meidät ajatukseen, että sota ei uhkaa meitä. Nyt ymmärrämme, että rauha ei ole itsestäänselvyys.

Talvi- ja jatkosota kasvattivat eri kansanosien yhteishenkeä suomalaisessa yhteiskunnassa. Muistelun ja muistamisen lisäksi tämän päivän tehtävä on alusta alkaen ollut myös kansallisen sovun ja yksimielisyyden edistäminen. Turvallinen ja vakaa yhteiskunta vaatii meiltä kaikilta rauhantahtoa niin sanoissa kuin teoissa.  Kristittyinä ymmärrämme, että siihen eivät kuulu vihapuhe, erottelu meihin ja muihin eikä rajojen sulkeminen hätää kärsiviltä. Eikä huoli rauhan säilymisestä saa kuitenkaan koskea vain omaa maatamme, vaan koko maailmaa. Kuten namibialaisessa rauhanrukouksessa virressä 603 rukoillaan:

Isä Jumala
nyt katso maamme puoleen
silmin sääliväisin.
Herra, armahda meitä.

Isä, täällä on
niin paljon väkivaltaa,
paljon taisteluita.
Herra, armahda meitä.

Isä, tiedät sen:
maan kansain katseen alla
emme paljon paina.
Herra, armahda meitä.

Isä, pyyhi pois
maan piirin syntivelka.
Poista tuomiomme.
Herra, armahda meitä.

Isä, tyynnytä
jo riidat kaikkialta.
Anna rauha meille.
Herra, armahda meitä.

Sain joulukuussa Suomen Tietokirjailijoiden apurahan ”Koti lähiössä” -kirjan kirjoittamista varten. Palaan siis väitöskirjani ”Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona” aihepiiriin, väitöksestä tulee nyt helmikuussa kuluneeksi 24 vuotta!

Julkisessa keskustelussa lähiöt ovat usein leimautuneet huonoiksi asuinalueiksi, viime vuosina tähän keskusteluun ovat antaneet lisämausteensa jengien välienselvittelyt Ruotsin lähiöissä. Luin äskettäin ruotsalaisen toimittaja Diamant Salihun kirjan ”Tills alla dör” (Kunnes kaikki kuolevat) (2021/2022), jossa kuvataan Ruotsin lähiöiden ongelmia pääasiassa Tukholman maahanmuuttajavaltaisissa lähiöissä Rinkebyssä, Husbyssä ja Tenstassa. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen havainto, että esimerkiksi Rinkebyssä väkivaltaisuuksia edelsi monien palvelujen ja paikallishallinnon katoaminen alueelta: työnvälitys, posti ja pankki sulkivat ovensa. Samalla lapsille ja nuorille suunnatuista palveluista katosi budjetissa kolmannes. Kirjan kirjoittanut toimittaja toteaa: ”Kun yhteiskunta poistui alueelta, kenttä jäi avoimeksi muille voimille. Vaarana oli rinnakkaisyhteiskunnan syntyminen”.

Tampereen Hervanta leimautui aikoinaan niin, etteivät sen asukkaat kehdanneet aina kertoa kotisosoitettaan. Hyvät palvelut ja liikenneyhteydet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä, Hervanta on nykyään kaupungin monikulttuurisin asuinalue, josta pääsee ratikalla keskustaan.

Perheemme on asunut Kaukajärven lähiössä 1980-luvun loppupuolelta lähtien, aluksi kerrostalossa, viimeiset 25 vuotta omakotitalossa metsän reunassa. Monien muiden lähiöasukkaiden tapaan arvostan lähiluontoa, hyviä palveluja ja tuttua naapurustoa. Kun tänäänkin kävelin kotiin kerrostalovaltaisen alueen läpi, en voinut kuin ihastella sitä, etteivät alueen vuokratalot erotu ainakaan negatiivisesti ympäristöstään. Se on mielestäni tulosta asumismuotoja sekoittavasta asuntopolitiikasta. Asuinalueiden eriytyminen on vakava yhteiskunnallinen ongelma, sitä on syytä vastustaa ja ongelmiin puuttua ajoissa.

Iloitsen mahdollisuudesta keskittyä lukemiseen ja kirjoittamiseen. Olen kiinnostuksella lukenut uusimpia lähiötutkimuksia, esimerkiksi Lotta Junnilaisen väitöskirja (2019) ”Lähiökylä” on hieno tutkimus vuokratalolähiön asukkaiden kokemasta yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. En aio kuitenkaan harrastaa vain nojatuolimatkailua ja ihastella ikkunasta talvimaisemaa, vaan jalkaudun välillä kentälle tutustumaan lähiöihin niin Tampereella kuin muissakin suurissa kaupungeissa.