Blogi

Tampereen heikko taloustilanne näkyy paitsi korkeana työttömyysasteena myös heikentyneenä taloudellisena huoltosuhteena. Vuonna 2013 tamperelaisista 9,7 prosenttia sai toimeentulotukea vähintään kerran vuodessa. Lapsiväestön osuus toimeentulotukea saaneista kotitalouksista oli 13,9 prosenttia. Pitkittyneesti pienituloisten, eli henkilöiden jotka ovat kuuluneet pienituloisiin kotitalouksiin tilastovuoden lisäksi kahtena vuotena kolmen edellisvuoden aikana, määrä on kaksinkertaistunut 2000- luvulla. Taloudellinen huoltosuhde onkin heikentynyt Tampereella ja se oli vuoden 2012 lopussa 126 eli sataa työllistä kohti oli 126 työtöntä tai työvoiman ulkopuolella olevaa.

Talousarviossa on varauduttu köyhyysohjelman käynnistämiseen, tästä on maininta Talousarviokirjan sivulla 76. Pormestari Ikonen mainitsi ohjelman samoin kuin siihen kytkeytyvän Aktiivipassin jo Talousarvion esittelytilaisuudessa 27.10. . Tänä aamuna Aktiivipassi sai kannatusta monissa ryhmäpuheenvuorossa. Pekka Salmi (sd.) kytki Aktiivipassin kehittämisen joukkoliikenteeseen, Vihreän varapuheenjohtaja Jaakko Mustakallio kiinnitti perustellusti huomiota lapsiköyhyyden keskeisyydestä Köyhyysohjelmaa toteuttaessa. Erityiskiitos kuuluu kuitenkin apulaispormestari Mikko Aaltoselle (vas.), joka Köyhyystyöryhmän puheenjohtajana lupasi viedä Aktiivipassia pilottina eteen päin johtamassaan lautakunnassa. Pormestarin Talousarvioesitykseen on nyt varattu 100 000 euroa Aktiivipassin toteuttamiseen ensi vuonna.

Köyhyystyöryhmän jäsenenä kiitän vielä pormestari Ikosta  köyhyysohjelman nimeämisestä, tämä on osoitus siitä, että hän on edelleen myös hyvä sosiaalipoliitikko! Kiitos apulaispormestari Mikko Aaltoselle määrätietoisesta Köyhyystyöryhmän esitysten eteen päin viemisestä, kiitos Nelosten koalitiolle näihin tavoitteisiin sitoutumisesta.

Myös KD: n Leena Rauhala antoi tukensa Köyhyysohjelmalle, SKP:n Jari Heinonen esitti puheenvuorossaan määrärahan tuplaamista. Vaikka itsekin olisin mielellään pitänyt suurempaa resurssia toivottavana, on kuitenkin mielestäni riittävää, että etenemme huolellisen valmistelun ja pilotoinnin kautta. Olennaista on, että hankkeeseen sitoudutaan jatkossakin.
——-

Joissakin puheenvuoroissa on viitattu myös sosiaalityöhön. Kiinnitimme Köyhyysohjelmassa huomiota myös sosiaalityöntekijän vastaanotolle pääsyyn. Budjettikirjan mukaan (s.98) ensi vuonna eläkkeelle jäävistä suurin ryhmä ovat sosiaalityöntekijät. Tulevaisuudessa on kiinnitettävä huomiota riittävistä henkilöstöresursseista sosiaalityössä, samoin kuin sosiaalityön asiantuntijuuden säilyttämistä sosiaalityön johtotehtävissä. Tämä on erityinen haaste sote-uudistusta toteutettaessa, kun palvelurakenteen uudistuvat.

Täällä on käytetty hyviä puheenvuoroja myös vanhustenhoidosta. On tietysti tärkeää, että vanhukset voivat asua kotona mahdollisimman pitkään, jos heidän kuntonsa sen sallii ja se lisää heidän hyvinvointiaan. Kodista ei kuitenkaan saisi muodostua ikäihmiselle vankila. Etenkin muistisairaat vanhukset tarvitsevat usein tehostetussa hoivaa kuin kotona voidaan tarjota. Kaikilla yksinasuville vanhuksilla ei ole läheisiä paikkakunnilla. Talousarviokirjassa huomio kiinnittyy siihen, että tulevaisuudessa tarjotaan yhä lisääntyvässä määrin tehostetun hoidon paikkoja. Tämä on tärkeä kehityssuunta.

Profesori Marja Jylhä on puhunut usein vanhainkotimaisen asumisen puolesta. Nykyretoriikka saa laitokset kuulostamaan kauheinta paikoilta ja kodin onnelalta. Totuus lienee jossain välimaastossa: hyvä laitos voi olla koti ja pahimmillaan kodista voi muodostua laitos. Kotona tarjottavia palveluita ollaan lisäämässä, se on toki tärkeää, mutta tulevaisuudessa ikäihmisten asumisessa pitäisi lisätä yhteisöllisempiä asumismuotoja. Ikäihmisten suurin ongelma on yksinäisyys, sitä ei korjata lääketieteellisin toimenpitein, vaan sosiaalisella vuorovaikutuksella. Kaupunki voisi tukea tulevaisuudessa hoivakonsepteja, joissa tämä näkökohta on esillä. Näin koti olisi aidosti koti, eikä laitos.

Tänä syksynä minulla on ollut tilaisuus olla ottamassa kantaa sote-lakiuudistukseen sekä kaupungin että sairaanhoitopiirin kokouspöydässä. Olen ollut myös valmistelemassa oman yksikköni lausuntoa luonnoksesta, itseasiassa pari kohtaa siitä välittyi myös Tampereen kaupungin lausuntoon. Päällimmäiseksi huoleksi on jäänyt, kuinka sosiaalityö saadaan näkyväksi terveydenhuoltopainotteisessa lakiluonnoksessa.

Vaikka terveydenhuollon puolellakin on epäselvyyttä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon vastuunjaosta ja hierarkiasta, sosiaalityön osalta tunnutaan olevan täysin hakusessa siinä, mitä lasketaan kuuluvan perussosiaalityöhön ja mitä erikoisosaamista vaativiin sosiaalipalveluihin.

Pirkanmaan sairaanhoitopiirin hallituksen kokouksessa oli joku aika sitten esillä raportti erikoislääkäreiden koulutuksen haasteista: huolta kannettiin erityisesti siitä, että joillekin lääketieteen erikoisaloille, kuten geriatriaan, psykiatriaan tai naistentauteihin  on vaikeampaa saada jatko-opiskelijoita kuin ”koville” lääketieteen aloille. Sosiaalityön erikoistumiskoulutuksesta Tampereen yliopistossa vastaavana professorina huomioni kiinnittyi kuitenkin sivuseikkaan. Lääkäreiden erikoistumiskoulutuksella on selkeä rakenne ja toteutustapa sairaalaorganisaatiossa, opetus on hyvin resursointi ns. EVO-rahoituksen  ja lahjoitusprofessuurin turvin.

Tekeillä on sosiaalityön tehtävärakenneuudistus, jonka yhteydessä on mahdollisuus korjata koulutuksellinen epäsuhta sosiaali-ja terveydenhuollon välillä.

Erikoisalaprofessoreina olemme esittäneet sataprosenttisia vakansseja opetuspainotteisille tehtävillemme, mutta EVO-rahoituksen puuttuessa olemme jääneet pitkälle yliopistojen hyväntahtoisuuden varaan. Tänään erikoisalakoulutuksen työvaliokunnan kokouksessa joimme kuitenkin juhlakahvit kahden vakinaistetun sataprosenttisen erikoisalaprofessorin nimityksen kunniaksi, Itä-Suomen yliopisto näyttää hyvää esimerkkiä muille sosiaalityön yksiköille, kuinka kokeneita opettajia kohdellaan. Meitä on muutama, joilla tilanne on toinen. Olen toiminut kuusi vuotta määräaikaisena sosiaalityön professorina, mutta saan vain puolikkaan professorin palkasta, toisen puolikkaan samasta työstä teen lehtorin palkalla. Näin yliopisto säästää joka kuukausi kahden palkkaluokan verran henkilöstökustannuksissa.

Mikäli Erva-alueet toteutuvat suunnittelulla tavalla, niiden johtoon tarvitaan sosiaalityön supervirkamiehiä-ja naisia. Juuri sellaisia koemme kouluttavamme valtakunnallisesti sosiaalityön yliopistoverkostossa. Olisikin kohtuullista, että tämä koulutus pääsisi vastaavaan asemaan kuin erikoislääkärikoulutus. Tällä hetkellä sosiaalityön ammatillisista lisensiaatintöistä ei saada tulospisteitä, mikä vaikeuttaa koulutuksen tuloksellisuuden arviointia. En tiedä, mikä on on tilanne erikoislääkäreiden koulutuksessa, mutta se näyttää kuitenkin olevan kannattavaa yliopistoille.

Huomasin jokin aika sitten, ettei erikoistumiskoulutuksesta saavutettu työkokemus myöskään meritoi professuureihin. Opetus-ja hallintopainotteinen profiili ei ole kilpailukykyinen pelkästään kansainvälistä julkaisutoimintaa painottavissa rekrytoinnissa. Jos kymmenen vuotta sitten tehtävään ei päässyt ilman professorikokemusta, nyt paikan saa ilman tuota kokemusta.

Huippuyliopistot tarvitsevat huippututkijansa, mutta niin kauan kuin yliopistot kouluttavat lääkäreitä, sosiaalityöntekijöitä, opettajia ja toimittajia, tarvitaan myös koulutuksesta vastaavia ammattikäytännöt tuntevia professorejakin. Opetuskokemuksen aliarviointi on johtamassa siihen, että kokeneet yliopisto-opettajat menettävät mahdollisuutensa urakehitykseen. Uusimmassa Acatiimi -lehdessä kokenut professori kertoo oppituolin katoamisesta altaan opetuspainotteisessa tehtävässä. Vallalla näyttää olevan kehitys, jossa pitkän työkokemuksen ja näytöt ohittavat imaginaariset nuoruuden lupaukset ja hankitun pätevyyden  sopivuus tehtävään. Kysyä sopii, kuinka työuransa loppupuolella olevat jaksavat työskennellä motivoituneina eläkeikään saakka? Mutta ehkäpä se ei ole tarkoituskaan. Joka tapauksessa koulutuksen nykysuuntaus vaarantaa tulevaisuuden osalta yliopistojen kouluttamia ammattilaisia, tästäkin pitäisi soteuudistuksessa puhua.

 (lyhennelmä juhlaluennosta Setlementti Naapurin 20-vuotisjuhlissa 24.10.2014)

Kun sanon Setlementti Naapuri, tulen käyttäneeksi kahta, tai oikeastaan komea paikallista määrettä. Ensinnäkin setlementti -sanan alkuperä tulee englanninkielisessä verbissä ”to settle down”, asettua asumaan. Naapurilla ymmärrämme puolestaan kotimme viereistä asumusta. Ja kolmanneksi Naapuri on setlementtitalo.

Setlementtiliike syntyi 1800-luvun Englannissa, kun Itä-Lontoon köyhälistökortteliin perustettiin vuonna 1884 Toynbee Hall-niminen setlementtitalo. Se syntyi reaktiona kaupungistuneen ja teollistuneen yhteiskunnan sosiaalisiin epäkohtiin. Tämän jälkeen liike levisi eri puolille maailmaa, esimerkiksi Yhdysvaltoihin, josta tunnetaan parhaiten sosiaalityön pioneeri Jane Addamsin työ. Vaikka setlementtiliike on maailmanlaajuinen liike, on se aina asemoitunut paikallisiin olosuhteisiin. Suomessakin 1800- ja 1900-luuvn taitteessa käynnistyneen liikkeen missiona olivat erityisesti teollisuuspaikkakunnat, mutta suureksi  tehtäväksi asettui historiallisesta tilanteesta johtuen myös toimiminen sillanrakentajana kansalaissodan kahtia jakaman yhteiskunnan osapuolten välillä.

Tällä hetkellä Suomessa toimii 34 paikallissetlementtiä ja 7 nuorisotyön piirin järjestöä. Liikkeen perusarvoina ovat paikallisuus, yhdenvertaisuus ja heikomman puolelle asettuminen.  Vuonna 2018 Suomen Setlementtiliitto ja sitä seuraavana vuonna vanhin setlementtitalo Kalliola täyttävät sata vuotta.  Setlementtiperheessämme Naapuri on siis suhteellisen nuori tulokas, muttei suinkaan kuopus, sillä uusimmat tulokkaat ovat vasta alle vuoden ikäisiä.

Setlementti Naapuri syntyi Tampereella vuonna 1994 taloudellisen laman keskelle vastaamaan palvelutarpeisiin ja kriiseihin, joihin hyvinvointivaltio ei voinut vastata. Setlementti Naapurin alkuvaiheet liittyivät läheisesti evankelisluterilaisten seurakuntien yhteisen diakoniatyön ja erityisesti sen vapaaehtoiskeskuksen, Mummon Kammarin toimintaan. Laman vuosina kolmannen sektorin toiminnalle oli voimakas tilaus Tampereella. Esimerkiksi syrjäytymisen vastaiseen toimintaan oli mahdollista saada projektirahoitusta järjestöjen kautta, setlementti oli siis hyvä yhteistyökumppani. Setlementti Naapurin toiminnan alkuvaiheessa henkilökuntaan ei kuulunut muita kuin projektityöntekijänä aloittanut toiminnanjohtaja  ja Rikosuhripäivystykseen työllisyysvaroin palkattu erikoissairaanhoitaja. Toiminta laajeni kuitenkin nopeasti vapaaehtoistyön kasvun kautta: jo yhdistyksen ensimmäisen toimintavuoden lopussa vapaaehtoisten määräksi kirjattiin 130 henkilöä. Palkattua työvoimaa korvasi myös suuri työllistettyjen joukko.

 Setlementti Naapuri on kahdenkymmenen vuoden aikana vakiinnuttanut paikkansa tamperelaisessa järjestökentässä. Sen toimintaprofiili oli alun alkaen erilainen verrattuna muihin paikallisiin setlementtitaloihin. Siinä missä vanhojen setlementtitalojen toiminta keskittyi Tampereellakin kansalaisopistojen ympärille, kehitettiin Naapurissa uudenlaisia työmuotoja vastauksena sosiaalisen kysymykseen.  Monet alkuperäiset toimintamuodot ovat edelleen osa Setlementti Naapurin toimintaa, paikallisyhteisöihin niistä ovat ankkuroituneet varmasti eniten Tesoman Naapuri ja Kansainvälinen Naisten tapaamispaikka Naistari, joista etenkin jälkimmäinen osoittaa, ettei paikallisuus tarkoita globaalin vastakohtaa, vaan että voi, kuten slogan kuuluu, ”toimia paikallisesti ja ajatella globaalisti”.

Setlementti merkitsi alun perin ”siirtokuntaa” ja yliopistoväen asuinyhteisöä suurkaupungin slummissa. Koulutetun setlementtiväen tehtävänä oli toimia linkkinä köyhien naapurustojen ja laajemman ympäristön välillä.

Setlementtityöntekijät mielsivät alusta alkaen itsensä pikemminkin hyviksi naapureiksi kuin hyväntekijöiksi. Hyväntekeväisyydessä autettavasta tulee helposti uhri ja auttajasta hänen yläpuolellaan oleva pelastaja; naapuruudessa keskeistä on vastavuoroisuus ja luottamus (”ihmiset, jotka tuntevat toisensa, luottavat toisiinsa”). Hyvän naapurin tulkinnassa huomio kiinnittyy kanssaihmisten voimavaroihin. Tämä eetos elää edelleen setlementtityössä: korostetaan keskinäistä tukea ja vastavuoroisuutta, samoin kuin sosiaalisen muutostyön tarpeellisuutta.

Hyvät ystävät, mitä tällä historialla on tekemistä tämän päivän kanssa?

Julkisia palveluja on karsittu alueilta Tampereellakin osana palveluverkon uudistamistyössä. Muutama vuosi sitten alueilta lähtivät sosiaalitoimistot. Tekeillä olevan tulevaisuuden  palveluverkon muutokset enteilevät verkon harventamista entisestään. Lähipalveluissa painopiste näyttäisi siirtyvän yhteisöjen vastuulle ja vain välttämättömät julkiset palvelut säilyisivät alueella. Suuri osa peruspalveluista keskitettäisiin aluekeskuksiin ja erikoispalvelut seutukunnan keskuskaupunkiin. Tämä palveluhierarkia haastaa järjestöt kumppanuuteen julkisen sektorin kanssa. Suunnitelmiin liittyvät monipalvelukeskukset, joissa saman katon alla olisi niin yritysten, julkisyhteisöjen kuin järjestöjenkin toimintaa. Kaupunkilaisen näkökulmasta tämä ajattelu merkitsisi ns. yhden luukun periaatetta, kun palvelut saisi nykyistä paremmin samasta paikasta.

Kehityssuunta on varmasti pakon sanelema ratkaisu nykyisessä taloustilanteessa. Hyvinvointivaltion kultakaudella esimerkiksi sosiaalityössä kehitetyt paikallisyhteisöön kiinnittyneet työmuodot, yhdyskuntatyö ja aluetyö, ovat kadonneet monissa kaupungeissa, myös täällä Tampereella. Niiden arvo oli siinä, että työntekijät, kuten varhaisten setlementtitalojen työntekijätkin, jalkautuivat alueille ja alkoivat katsella elämää enemmän asukkaiden horisontista.

Trendinä on, että palvelut viedään ihmisten koteihin. Tämä on tietysti usein välttämätöntä huonokuntoisten vanhusten kohdalla. Mutta monta asiaa voitaisiin toteuttaa yhteisöllisemminkin. Setlementtiasuntojen toiminnanjohtaja Kimmo Rönkä on esittänyt kiinnostavia visioita uudenlaisista monen sukupolven asuinkortteleita, joissa olisi kohtaamispaikkoja ja palveluja eri ikäisille ihmisille ja myös ympäristön asukkaille.

Setlementtiliiton Uusi paikallisuus-hankkeen piirissä toteutettu Hervannan kansalaisraatityö osoitti meille, kuinka tärkeänä asukkaat pitävät paitsi julkisten palvelujen säilymistä alueella, myös yhteisiä tiloja ja kansalaistoimintaa. Setlementtitalot, seurakuntatalot ja muut kokoontumispaikat ovat tärkeitä resursseja myös kaupungin näkökulmasta, ovathan korkeat kiinteistökulut ja tilavuokrat usein yksi syy palvelujen karsimiseen.

Suomessa 2010-luvun loppupuoliskolla alkanut talouden taantuma on vaikuttanut sekä suoraan että välillisesti myös kunnallisten palvelujen järjestämiseen. Heikentyneen taloustilanteen ohella väestön ikääntyminen ja korkea työttömyysaste heikentävät huoltosuhdetta ja vahvistavat alueellisia hyvinvointieroja. Väestön hyvinvointierojen kasvaessa polarisaatio ja alueellinen segregaatio lisääntyvät, mikä merkitsee haasteita erityisesti köyhimmillä ja monikulttuurisilla asuinalueilla. Samaan aikaan kuitenkin kunnallinen palveluverkko supistuu suurelta osin kuntatalouden ongelmien vuoksi.  Keskittämisen taustalla on myös maan hallituksen valmistelema kuntauudistus ja siihen kytkeytyvä sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamistyö. Lähipalvelujen turvaaminen ja paikallisyhteisöjen, kansalaisyhteiskunnan ja lähidemokratian vahvistaminen ovatkin nousemassa ajankohtaisiksi teemoiksi suomalaisessa yhteiskunnassa.

Osana maailmanlaajuista Setlementtiliikettä olemme olleet todistamassa käytännössä brittiyhteiskunnassa tapahtunutta kehitystä. Setlementtitaloja houkuteltiin erilaisin keinoin hoitamaan aikaisemmin julkisen vastuun piiriin kuuluvia ongelmia.  Vuonna 2011 pidetystä ensimmäisessä Locality – konventissa (http://locality.org.uk/about/history/) Manchesterissä Big Society nähtiin suurena mahdollisuutena setlementtityölle, kun esimerkiksi julkisia tiloja luovutettiin yhteisöjen käyttöön köyhillä asuinalueilla. Vähitellen on huomattu, että hallitus on vetäytynyt vastuusta sitä mukaa, kun järjestöt ja kansalaiset ovat lisänneet vastuutaan. Syksyn 2013 Locality – tapaamisessa Leicesterissä paikalle tulleita poliitikkoja syytettiin asunnottomien, mielenterveyspotilaiden ja asiakkaiden jättämisestä käytännössä kokonaan järjestöjen vastuulle.  Setlementtien työnkuva on muuttunut, yhteistyöstä hallituksen kanssa on tässä vaiheessa vaikea perääntyä.

Setlementtityössä kansalaistoiminta ja kumppanuus paikallisyhteisöjen kanssa ovat toiminnan lähtökohta, ei väline ulkopuolelta asetettujen tavoitteiden toteuttamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa julkinen sektori täydentää hyvinvointilupaustaan ja määrittelee uudelleen hyvinvointipalveluja ja niiden rahoituspohjaa, haluamme olla mukana julkisessa keskustelussa ja samalla muistuttaa omista arvolähtökohdistamme.

Setlementtityöllä ja paikallissetlementeillä on edelleen keskeinen rooli yhteisöllisyyden ylläpitämisessä. Kuitenkin uusyhteisölliset pyrkimykset siirtää vastuu lähipalvelujen tuottamisesta julkiselta sektorilta yhteisöille ovat lähtökohtaisesti varsin kaukana paitsi Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan periaatteista, myös setlementtityön lähtökohdista. Setlementtiliikkeessä kumppanuus on totuttu ymmärtämään ”naapuruutena” suhteessa asukkaisiin. Varhaisten setlementtitalojen työntekijät elivät ja vaikuttivat köyhien naapurustoissa ja pyrkivät samaistumaan niiden sosiaaliseen elämään. Kumppanuuden tarkoituksena oli edistää yhteisöjen hyvinvointia ja asukkaiden kansalaisoikeuksia, joiden toteuttamisen edellytyksenä oli taloudellisten ja sosiaalisten olosuhteiden parantaminen niin paikallisesti kuin kansallisestikin. Hyvän kansalaisuuden ideaaliin kuului myös osallisuus kaupunkielämän ongelmien ratkaisemiseen, mutta silloinkin täysivaltaisina kansalaisina ja osallisina demokraattiseen päätöksentekoon.

Setlementtiliike on eri yhteiskunnissa ja eri yhteiskunnallisissa tilanteissa pyrkinyt omalta osaltaan osallistumaan kulloistenkin sosiaalisten kysymysten ratkaisuun. Toiminnan lähtökohtana ovat kuitenkin olleet ihanteet yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, ei kansalaisten hallinnointi, velvoittaminen ja vastuuttaminen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa julkinen sektori on tarjoamassa järjestötoimijoille lisää sosiaalista vastuuta, olemme suomalaisessa setlementtiliikkeessä valmiita tuottamaan yhteisöllisyyttä ja elinvoimaisia naapurustoja omista lähtökohdistamme käsin ja julkisen sektorin kumppaneina ja työtovereina, emme sen vastikkeettomana korvaajana.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaupunginhallitus otti eilen kantaa ikäihmisten palvelurakenneuudistukseen ja mm. ns. geripolin hallinnollisen paikkaan organisaatiossa. Nykyisellään geriatrian poliklinikka on yhteisnimitys kolmen sairaalan: Kaupin, Rauhaniemen ja Hatanpään puistosairaalan kokonaisuudelle. Nyt poliklinikasta ollaan kehittämässä keskitetympää järjestelmää, kun taas kotihoitoon ollaan kehittämässä alueellista mallia. Keskustelua käytiin siitä, sijoitetaanko poliklinikka sairaalaorganisaation vai kotihoidon yhteyteen.

Pitkällisen keskustelun ja äänestyksen jälkeen kaupunginhallitus päätyi pohjaesityksen kannalle eli sijoittamaan sen sairaala- ja kuntoutuspalvelujen tuotantoalueelle. Perusteluja olisi ehkä ollut myös toisenlaiselle ratkaisulle, mutta ainakin oman kantani ratkaisi apulaispormestari Mikko Aaltosen (vas.) 15-jäsenisen työryhmän yksimielinen esitys. ikäihmisen näkökulmasta olennaista on, että palveluketju on sujuva ja hän saa tarvitsemansa hoidon ja kuntoutuksen mahdollisimman nopeasti.

Paperilla kaikki näyttää tietysti hyvältä, mutta vasta käytäntö osoittaa, kuinka toimiva tästä ratkaisu on. Laitoshoidon paikkoja on vähennetty radikaalisti, tulevaisuuden haasteena onkin kotihoidon riittävä resursointi.

Äitini tilannetta seuratessa olen havainnut, että tutkimuksiin pääsy sairaalaan voi olla kiven takana. Edes ensiavun kynnyksen yli pääsy ei vielä takaa tarkkailua osastolla, vaan sairaalan pyöröovi käännyttää vanhuksen kotiin tai terveyskeskuksen vuodeosastolle, joka Kainuun selkosilla voi tarkoittaa sijoitusta kymmenien kilometrien päähän kodista ja läheisistä. Vanhuus ei ole sairaus, mutta ikäihmisillä on usein joku perussairaus, joka edellyttäisi erikoislääkärin konsultaatiota. Kun julkinen järjestelmä ei vedä, on pakko turvautua yksityiseen palvelutarjontaan. Se toimii, mutta maksaa, eikä edistä pääsyä pitkäkestoiseen seurantaan.

Lähiomaiselle lankeaa palveluohjaajan rooli: hän neuvottelee ja koordinoi palveluntuottajien ja kaupungin välillä. Viime viikolla Kainuun Sotesta tuli SAS -ryhmän päätös: ”pisteet” eivät riitä tehostettuun palveluasumiseen. ”Parempia” lukuja odotellessa koko lähipiiri tätejä ja enoa myöten on valjastettu tukipalveluihin. Ilman Arvola-kodin osaavaa henkilökuntaa olisin jo hermoromahduksen partaalla.

 

Keskustelu Suuresta yhteiskunnasta vaikuttaa varsin kaukaiselta Tampereen horisontista, mutta uusyhteisöllisyyden teemat eivät ole lopultakaan kovin kaukana kunnallisesta päätöksenteosta. Muutama viikko sitten käsittelimme kaupunginhallituksen suunnittelukokouksessa luonnosta tulevaisuuden palveluverkosta. Pyrkimyksenä on keskitetty palvelurakenne ns. monipalvelukeskuksissa, jotka sijaitsisivat kaupungin keskustassa ja aluekeskuksissa. Lähipalvelupisteeseen olisi tarkoitus keskittää ryhmätoimintaa, vapaaehtoistyötä, yksityisiä palveluja, matalan kynnyksen neuvontaa ja yhteisöllisiä tiloja.  Huoleni heräsi, kun tässä vaiheessa oli vielä epäselvää, mitä julkisia palveluja tarjottaisiin näissä palvelupisteissä. Meilläkin on vaarana, että paikallisyhteisöt ”orpoontuvat”, kuten professori Hannu Katajamäki Vaasan yliopistosta on väittänyt. Pidän kuitenkin tilaajajohtaja Hakaria enemmän ”good society”-miehenä ja ”sinisenä demarina” kuin ”big societya” kannattavana ”panaisena konservatiivina” ja luotan, että terveiset julkisten palvelujen säilyttämisestä alueilla menivät jatkosuunnittelun pohjaksi.

Pidin äskettäin luentoa suurelle joukolle sosiaalityöntekijöitä yhteisösosiaalityöstä. On harmillista huomata, kuinka yhteisöllinen ote on kadonnut suomalaisesta sosiaalityöstä yhdyskuntatyön tulisielujen eläkkeelle siirtymisen myötä. Tampereella sosiaalityöntekijät Jukka Vinnurva ja Ritva Heikkilä olivat aikoinaan perustamassa Hervannan aluetoimistoa ja toteuttamassa yhteisöllistä työotetta alueella. Onneksi sentään sosiaalityöntekijä Paula Joupin perustama Mansikkapaikka on yhä olemassa ja täyttää pian 20 vuotta. Kun alueelliset sosiaaliasemat on ajettu alas, sosiaalityö on keskittynyt suuriin yksikköihin keskustan läheisyyteen. Soten myötä palvelut ovat vaarana karata vielä etäämmälle.

Tilaajajohtajan luonnoksessa puhutaan viisaasti tilojen yhteiskäytöstä: järjestöt, yritykset, kaupunki ja toivottavasti seurakuntakin voisivat palvella kuntalaisia saman katon alla. Setlementtiasuntojen uudella toimitusjohtaja Kimmo Röngällä on hieno visio kokonaisista yhteisöllisistä asuinkortteleista, joissa olisi tarjolla myös lähipalveluita alueen asukkaille. Tällainen konsepti olisi hyvä vastalääke harvenevalle palveluverkolle, mutta tietysti silloinkin yhteistyössä kunnan kanssa.