Blogi

Tänään syntymäpäivänäni (14.12.), kun Aamulehti on julkaissut nettisivuillaan uutisen kevään 2011 eduskuntavaaliehdokkuudesta luopumisestani, on syytä laittaa paria riviä tännekin. Päätös oli raskas, mutta välttämätön lähes kuukauden sairasloman jälkeen. Sairaslomani päätyttyä tarvitsen kaiken ajan kuroakseni umpeen menetetyn työajan ja keskittyäkseni nykyisiin luottamustehtäviini.

Kun minut viime keväänä valittiin ehdokkaaksi ensimmäisten joukossa, totesin, että vanhanaikaisena ihmisenä katson velvollisuudekseni asettua ehdolle, kun sitä pyydetään. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajuus olisikin tarjonnut erinomaiset lähtökohdat vaaleihin, ellei elämä olisi yllättänyt.

Mutta nyt perusteellisen prosessoinnin tuloksena näen yhä selvemmin, että asialla on kääntöpuolensakin: valtuuston puheenjohtajana on hyvä olla myös päivänpolitiikan yläpuolella ja säilyttää hyvät yhteistyösuhteet eri ryhmiin. Vaalit olisivat tuoneet väistämättä jännitteitä vuorovaikutussuhteisiin.

Tiedän, että profiili yliopisto-opettajana ja ”kirkon ihmisenä” olisi tuonut oman lisänsä Pirkanmaan vihreiden ehdokaslistalla. Mutta kukaan ei ole korvaamaton. Olimme suunnitelleet Maija Kajanin kanssa yhteistä kahden naisen kampanjaa, jota toteutettaisiin iloisella ja rauhallisella meiningillä. Nyt minulla on hyvä tilaisuus olla mukana voimieni mukaan Maijan kampanjassa.

Ehdokkuudesta vetäytymiseni antaa Pirkanmaan Vihreille myös mahdollisuuden korjata ehdokasasettelua, sillä tätä ennen listalla oli tamperelaisilla naisilla yliedustus.

Perun puheeni: Acuta ei vedä aina kuin unelma. Olen palannut vielä kaksi kertaa Acutan kautta sairaalaan ja kokenut melko ikävänä sen, että kivuliaana ja kuumeilevana olen joutunut makaamaan Acutassa 9-10 tuntia ennen osastolle siirtämistä. Vaikka olen sopeutuvainen ja entinen sairaanhoitaja, osastohoitoon sopeutuminen on rankkaa. Sekahuoneissa miehet ja naiset pötköttelevät samoissa huoneissa ohuiden verhojen eristäminä, eikä intimiteettisuojasta ole puhettakaan, kun potilaiden asioita käydään läpi. Mielialani nousee monta pykälää ja paraneminen edistyy, kun saan siirron naisten huoneeseen, jossa puhua kälkätämme kaikenmaailman asioista. Päivistä tulee ystäväni.

Mutta jos tällä selviän, en valita, vaikka olen joutunut olemaan töistä pois kolmen päivän asemesta kolme viikkoa! Hankkeen väliraportointia jouduttiin siirtämään kuukaudella, vuosilomasta joulun aikaan on enää turha haaveilla. Sosiaalisia kustannuksia koitui viime viikollakin melkoisesti: väliin jäivät mm. valtuuston asukasilta Kaarilassa, setlementtiväen perinteinen joululounas Mäntyniemessä, ystävyyskaupunkivieraiden emännöinti ja ”professorini” Jorma Sipilän muotokuvan paljastustilaisuus. Minkä suuruisen hintalapun tästä laatisi PSHP:lle?

Mutta jos vihdoin tulen terveeksi ja saan viettää Joulun kotona perheeni parissa, painan villaisella koko asian.

Viime keskiviikon kaupunginvaltuustossa kaikki isommat asiat jäivät pöydälle ja intohimoisin keskustelu käytiin Pisa-tutkimusta sivunneesta valtuustoaloitteesta osapuolten kiistellessä peruskoulun ideologisista lähtökohdista. Henkilökohtaisesti olen peruskoulujärjestelmän vankkumaton puolustaja, sillä ilman peruskoulukokeilua en olisi koskaan päässyt opintieni alkuun.

Palasin lauantai-iltapäivänä kolmipäiväiseltä lähiopetusjaksolta Helsingissä. Harvoin työkeikka on yhtä kiinnostava kokonaisuus, kun nyt, kun vierailevina luennoitsijoina olivat pohjoismaisen yhdyskuntatyön erityisasiantuntijat Päivi Turunen ja Alf Ronnby. Barak Obaman elämänkerran lukeneet tietävätkin hänen olleen yhdyskuntatyöntekijä Chicagon slummeissa, mutta harvempi tuntee taloustieteen Nobelin palkinnon saaneen ensimmäisen naisen Elinor Ostromin. Ostrom on osoittanut (”Coverning the Commons”, 1990), kuinka toisistaan riippuvaisten ja yhteen hiileen puhaltavien tavallisten ihmisten arkiset ratkaisut voivat edistää kestävää kehitystä ja paikallisdemokratiaa. Meillä Suomessa vaasalainen professori Hannu Katajamäki puhuu uudesta paikallisuudesta; hänen kädenjälkensä näkyy hienosti myös Setlementtiliiton uudessa strategiassa.

Katsoin Adventtikirkon televisiosta ja kaivoin esille vanhan Ylva Eggehornin runokirjan, jonka Adventti-runossa ”sinun kuninkaasi tulee sinulle köyhänä, ajaen valkoisella pyörällä lumessa. Ja lapset rakentavat lumesta lyhtyjä ja laulavat hänelle ja hänen kasvonsa ovat kirkkaat ja hän hymyilee ajaessaan kaupungin vanhojen talojen ohi missä ihmiset jotka kohta tappavat hänet kurkottavat ikkunoista eivätkä näe mitään, kuulevat vain, että joku laulaa”.

En ole ollut kymmeneen vuoteen kunnon sairauslomalla, enkä sairaalassa kuopuksen syntymän (1994) jälkeen. Kun lähdin kaksi viikkoa sitten pieneen toimenpiteeseen ja varauduin kolmen päivän sairauslomaan, en aavistanut, että toimenpide ei menisikään ”putkeen” ja joutuisin palaamaan sairaalaan kivuliaana ja tulehdusarvot koholla. Kuitenkin Acuta veti kuin unelma ja hoito vuodeosastolla oli erittäin hyvää.

Mutta tänä aikana tapahtui paljon: kaupunki järjesti köyhyysseminaarin, jossa Heinosen Jari käytti meidän tutkimusryhmämme puheenvuoron. Väliin jäi myös Setlementtiliiton liittokokous ja seminaari, jossa kollegani Piia Puurunen esitteli yhdessä valmistelemamme esityksen ”Setlementtityöstä ja toivon näkökulmasta”. Ja olihan se noloa, etten päässyt paikalle, kun minut valittiin liiton uudeksi puheenjohtajaksi. Lemmetyisen Pentti ja Hanna kävivät eilen kotona kukittamassa toipilaan. Myös valtuuston budjettikokouksen joutuivat Marjatta Stenius-Kaukonen ja Elina Sirén ottamaan hoidettavakseen lyhyellä varoitusajalla ja hienosti he suururakan hoitivatkin, sen verran kuuntelin radiointia. Sota ei yhtä miestä kaipaa, eikä rauha yhtä naista.

Mutta tänään on tehty jo viiden kilometrin kävelyretki, palaan huomenna töihin toiveikkain mielin.