Blogi

Kirkolliskokous- ja hiippakuntavaalit käytiin kuluneella viikolla, mutta vaali ei saanut juurikaan huomiota valtamediassa, eikä ihme. Äänioikeutettuja näissä välillisissä vaaleissa ovat vain papit ja hiippa- ja seurakuntien luottamushenkilöt, siis vain murto-osa seurakuntien jäsenistä. Kyseessä on melkoinen demokratiavaje. Toinen erikoisuus liittyy siihen, että papeille ja maallikoille on näissä toimielimissä omat kiintiönsä.

Vaalityötä ennenkin tehneenä näissä vaaleissa kummastutti se, että vaalimainonta oli vähäistä eikä ehdokaspaneeleja juurikaan järjestetty. Kaikki oli kovin salamyhkäistä, lobbausta harrastettiin ehkä kulisseissa. Ei siis kovin avointa ja läpinäkyvää vaikuttamista.

Ehdokaslistoista osa oli selkeästi puoluetunnuksilla, osa ei. Päällisin puolin katsottuna ehdolla oli tasapuolisesti naisia ja miehiä. Siksi olikin melkoinen yllätys, että Tampereen hiippakunnasta läpi meni kirkolliskokoukseen kaikilta listoilta niin papeista kuin maallikoistakin vain miehiä! Tämä oli yllätys omassakin ryhmässä, sillä etukäteen oletin, että kärkeen menisivät aktiiviset naiset, jotka organisoivat vaalitapahtumia, sähköpostilistoja ja järjestivät kynttilävartioita kirkkojen ovilla tasa-arvoisen avioliiton puolesta. Toisin kävi, heidän äänimääränsä eivät yltäneet paikkaan. Valituiksi eivät hiippakunnassamme tulleet myöskään ne, joiden henkilökohtaiseen elämään ratkaisu tasa-arvoisesta avioliitosta vaikuttaa.
Lähdin itse pyydettynä ehdolle kirkolliskokoukseen Avara kirkko- ryhmän listalla. Tämä lista ja vastaavat listat muissakin hiippakunnissa menestyivät erittäin hyvin. Iloitsen siitä, että tasa-arvoinen avioliitto on nyt lähempänä kuin koskaan.
Tilanteessa, jossa kirkolliskokouspaikan voi saada runsaalla kymmenellä äänellä, käytännössä pienet kaveriporukat voivat ratkaista vaalin lopputuloksen. Pitkässä juoksussa vain seurakuntalaisten suora kansanvaali maallikkojäsenten valinnassa on ainoa kestävä ratkaisu.

 

 

Vuosikymmenen taitteessa on hyvä pysähtyä katselemaan hieman tarkemmin peruutuspeiliä. Kävin joululomalla läpi kaikki 2010-luvulla kirjoittamani blogit.  Vuosikymmenen alkua leimasi aktiivinen osallistuminen kuntapolitiikkaan ja Setlementtityöhön, vuosikymmenen loppupuolta taas epävarmuus työelämässä ja perheen merkityksen kasvu.

Valtuuston puheenjohtajakauteni (2009-2012) oli repivää aikaa tamperelaisessa kuntapolitiikassa. Positiivista murroksessa oli se, että ns. aseveliakseli murtui, mutta ongelmallista se, että vasemmistopuolueet eivät olleet mukana valtakoalitiossa. En ollut tavoitellut puheenjohtajan paikkaa, vaan olin kannattanut sen antamista toiseksi suurimmalle puolueelle, sosialidemokraateille. Valtuusto linjasi isoja asioita, kuten Rantaväylän tunnelia ja ratikkaa.

Oman mausteensa politiikkavuosille antoi se, että puolisoni Pauli Välimäki toimi erityisavustajana sekä pormestari Niemisen että pormestari Ikosen esikunnissa. Kaupungin asioita hoidettiin monesti keittiön pöydän ääressä. Muistan kiitollisuudella vuosia Tampereen kuntapolitiikassa, ne ovat olleet minun demokratiakouluni.

Yliopistolla hoidin sosiaalityön erikoisalakoulutuksesta vastaavan professorin tehtävää vuoden 2016 loppuun, jolloin OKM päätti lopettaa tutkintoperustaisen koulutuksen. Onneksi pääsin vielä pariksi vuodeksi sosiaalityön professoriksi Poriin ja näin päättämään työurani yliopistolla.

Vuosikymmenen alussa kuopuksemme Tuomas asui vielä kotona, nyt kaikki lapset ovat aikuisia, saaneet yliopisto-opintonsa päätökseen ja päässet kiinni työelämään. Vuosikymmenen kuluessa esikoisemme Tuukan perheeseen on syntynyt kolme poikaa, meille niin rakkaat Toivo, Niilo ja Juho. Päivityksiä lukiessa muistuivat mieleen Viljan opinnot, milloin Italiassa, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Onneksemme kaikki lapset asuvat nyt puolisoineen Tampereella.

Uuden vuosikymmenen kynnyksellä avautuu ovi tai aikaikkuna tulevaan vuosikymmeneen. Kun jäin eläkkeelle elokuun alussa, aloin säännöllisesti kirjata ylös, missä olin, keitä tapasin kunakin päivänä.  Elämä on rauhoittunut ja selkiytynyt. En vielä tiedä, mitä alkanut vuosikymmen tuo tullessaan, mutta olen tarttunut mielelläni pieniin työtarjouksiin ja luottamustehtäviin. Lähdin myös ehdokkaaksi Kirkolliskokousvaaleissa, koska haluan antaa tukeni Avara kirkko -ryhmän tavoitteille ja työlle. Palkkatyö päättyi, mutta työ jatkuu.

Iloitsen siitä, että aikaa perheelle on nyt enemmän. Äidin elämän päättyminen viime syksynä jätti suuren aukon elämääni, olinhan käynyt hänen luonaan kuukausittain Kajaanissa  jo usean vuoden ajan.

Niin kuin vanhat ihmiset, myös vanhat talot tarvitsevat hyvää huolenpitoa, siinä meillä riittää urakkaa molempien kotipaikoissa. Kokeilemme nyt käytännössä monipaikkaista elämää, voimme asua osan vuotta Kokkolassa ja Sotkamossa, mutta koti pysyy myös Tampereella.

Elämä on suuri lahja. Kun vuonna 2010 jouduin yllättäen pidemmäksi aikaa sairaalaan pienen operaation komplikaatioiden vuoksi, opin jotakin elämän hauraudesta. Tulevaisuutta ei kannata suunnitella kovin tarkkaan, mutta unelmoida saa joka päivä ja iloita pienistä askeleista.

 

Kun isä kuoli kuusi vuotta sitten, muistan itkeneeni, etten ehtinyt hyvästellä häntä. Äidin ehdin, hänen kuolemastaan on nyt puolitoista kuukautta. Saattohoitovaihe kesti vain pari viikkoa, mutta ne päivät olivat tärkeitä jäähyväisten kannalta. Etukäteen oli huolettanut, ehdinkö ajoissa paikalle – loppuvaiheessa jo rukoilin, että sairas ja väsynyt ihminen pääsisi pian lähtemään.

Kuolevan vierellä oleminen ei ole helppo tehtävä. On tuskallista seurata hidasta hiipumista, kun tuntuu, ettei voi tehdä paljonkaan lähtevän hyväksi, olla vain. Kun syöminen ja juominen lakkaavat ja valveilla olon hetket käyvät yhä lyhyemmiksi, sitä kyselee, mitä tahdot minun tekevän? Ja kun vastausta ei kuulu, on tulkittava. 

Erityisen vaikeaksi koin lähestyvästä kuolemasta puhumisen. Soitto kirkkoherranvirastoon ratkaisi asian: pappi tuli käymään, ja hyvä pappi tulikin.

”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan”. – Aamen, siinä olivat sanat!

”Sattuuko sinuun, otatko lääkettä?” Omahoitajan lähellä olo ja kivunlievitys olivat olennainen osa saattohoitoa. Me omaiset koetimme tarjota makuelämyksiä, lehtien lukemista ja hiljaista musiikkia lyhyinä valveillaoloa hetkinä.

Kun lämpö sitten vähitellen pakenee rakkaan ihmisen jäsenistä ja tiedät, että aika alkaa olla lopussa, hän avaa vielä silmänsä ja sanoo jotakin – kiitos? Vasta silloin löydän omat sanani, kyynelsilmin vakuutan: lähde vain, sinua ollaan vastassa. Sitten siunaan hänet. Hän henkäisee pari kertaa ja on poissa.

Kajaanin Arvolakodissa on kaunis tapa pukea kuollut juhlavaatteisiinsa. Siinä äiti lepäsi vuoteellaan seuraavana päivänä kauniisti laitettuna ja elottomana, kun joimme vielä omahoitajan keittämät lähtökahvit äidin sisarusten kanssa hänen vierellään ja lauloimme hoitokodin henkilökunnan kanssa pyhiinvaeltajien laulun ”Maa on niin kaunis”.

Luopumista oli tehty pitkin matkaa, mutta saattohoito, hautajaisjärjestelyt ja rituaalit auttoivat surutyössä. Kotiseudulla elää vielä perinne, jossa ruumisauto ajaa kappelille kodin kautta, tässä tapauksessa hoitokodin. Enoni lähti vielä saattelemaan kappelille. 

Ennen hautajaisia kirkon tapulissa soitettiin sanomakelloja, laskimme heleiden lyönneistä äidin iän.

Hautaan siunaamisen hoiti pappi, joka osasi herkästi sanoittaa äidin elämää ja eli lämpimästi mukana surussamme. ”Anna hänelle ikuinen valo.” Kainuussa kun ollaan, hautajaisiin tulevat paitsi sukulaiset, myös entiset naapurit ja kyläläiset. ”Hän on jo perillä, me vielä matkalla”, lohdutimme  toisiamme muistotilaisuudessa. 

Kiitos ja näkemiin äiti!

Niin siinä sitten kävi, että työni Tampereen yliopistossa päättyi heinäkuun lopussa. Myönnän, että haikealta tuntui viimeistään siinä vaiheessa, kun avaimet ja tietokone oli palautettu työhuoneen pöydälle. Lähtöä helpottivat pitkät jäähyväiset, jotka alkoivat kaksi vuotta sitten siirtyessäni Porin yliopistokeskukseen.

Lähtökahveilla kesäkuussa kertasin kollegoilleni työhistoriaani ja summasin seuraavasti: ”Teille, jotka jäätte, haluan vielä sanoa: tämä huippuretoriikan varaan vannova uusi yliopisto jättää varjoonsa toisen tavan jäsentää tätä työtä. Itse olen ymmärtänyt tämän työn palvelutehtävänä. Yliopisto tarvitsee huippututkimusta, mutta jokaisen huippututkijan takana on joku yhteisö, joka luo perustan tähän tehtävään. Huippuajattelu sulkee ulkopuolelleen suuren joukon työyhteisön jäseniä: myös opetus ja ohjaus voivat olla huippua! Jos ymmärtäisimme, että hyvä tulos syntyy yhdessä ryhmätyönä, se voisi olla anonyymiakin. Niin kuin ikoni, jota ei signeerata tai kansansävelmä Savosta tai Pohjanmaalta.”

Minun palvelutehtäväni alkoi Oulun tuomiokirkossa huhtikuussa 1980, kun minut vihittiin sisaren virkaan, tätä kutsumusta koen toteuttaneeni myös Tampereen yliopistossa. Kainuulaisen syrjäkylän pienviljelijäperheestä lähteneenä, sukuni toistaiseksi ainoana tohtorina, olen kiitollinen hyvinvointivaltiolle tästä luokkaretkestä. On ollut suuri kunnia palvella Tampereen yliopistoa 30 vuotta. Tulin tänne tyhjin käsin, tyhjin käsin myös lähden täältä. Kirjoitin maaliskuun blogissani sivuraide -kokemuksestani, nyt kuitenkin haluan vain sanoa koko sydämestäni: kiitos ja näkemiin!

 

Valmisteilla oleva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudelleenorganisointi luo sosiaalisen tilauksen sosiaalityön kumppanuuteen paikallisyhteisöjen kanssa ja vuoropuheluun asukkaiden kanssa. Yhteisösosiaalityöllä voisi olla tärkeä rooli tässä palvelujen kehittämisessä.

Hallinnon tutkimuksen näkökulmasta tarkasteltuna modernin yhdyskuntatyön vaihe (1970−1990) asettuu perinteisen julkisen hallinnon (Public Administration, PA) kehykseen, jolle leimallista on sen kiinteä ajallinen yhteys hyvinvointivaltion kultakauteen ja sen arvoperustaan. Tuolloin yhteiskunnan oletettiin lähtökohtaisesti vastaavan kansalaisten sosiaalisiin ja taloudellisiin tarpeisiin kehdosta hautaan tasa-arvoisesti sekä tarjontalähtöisinä julkisina ja ammatillisiin standardeihin perustuvina palveluina.

Tätä seurannut yhteisösosiaalityön alkuvaihe jälkimoderneine strategioineen asettuu puolestaan Uuden julkisjohtamisen (New Public Management, NPM) (2000−2010) kehykseen, joka keskittyi julkishallinnon organisaatioiden sisäisen hallinnon kehittämiseen yksityisen sektorin oppien mukaisesti muun muassa siirtymällä ammattijohtajuuteen julkispalveluissa. Yhteisösosiaalityössä tämä vaihe ilmeni kommunitarististen painotusten voimistumisena.

Nykyinen vaihe (2010−) näyttäisi sijoittuvan uuden julkisen hallinnan (New Public Governance, NPG) kehykseen, joka on siirtänyt tarkastelun painopisteen kuntaorganisaation sisäisestä kehittämisestä yhteistyöverkostoihin ja kumppanuuksiin eri toimijoiden kanssa. Yhteisöllinen ja asukaskeskeinen näkökulma painottaa vahvasti kansalaisten osallistumisen tärkeyttä ja korostaa ajattelutapaa, jossa erilaiset palveluntuottajat ja kansalaiset antavat kukin oman panoksensa julkisten palvelujen suunnitteluun ja tuottamiseen.

Julkisen ja yksityisen yhdyspinnoilla toimivassa yhteisösosiaalityössä on hybridiorganisaation piirteitä. Sen toimintamalli perustuu eri sektoreiden toimintaperiaatteiden yhdistämiseen ja kykyyn tehtävien tasolla yhdistää palvelujärjestelmien kannalta keskeiset yhteistyötahot toiminnalliseksi kokonaisuudeksi. Sosiaalityön näkökulmasta hybridimallit voisivat parhaimmillaan mahdollistaa myös avautumisen muiden ammattiryhmien suuntaan. Yhdyskuntatyöntekijät voidaan nähdä moni- ja hybridiammattilaisina, muuntautumiskykyisinä sosiaalityön ammattilaisina, ”jotka hyödyntävät työssään useaa eri ammattitaitoa”.

(Teksti on toimitettu ja se perustuu julkaisuun Roivainen Irene, Kostiainen Tuula & Metteri Anna (2019): Yhteisösosiaalityötä muuttuvassa toimintaympäristössä. Teoksessa Anneli Pohjola, Tarja Kemppainen, Asta Niskala & Nina Peronius (toim.): Yhteiskunnallisen asemansa ottava sosiaalityö, 277-301).