Blogi

(Puheen historiaosuus perustuu Tampereen yliopiston 50-vuotisjuhlavastaanotolla vuonna 2010 pidettyyn puheeseen)

Yliopistolaisena muistelen hieman historiaa kotiyliopistoni näkökulmasta. Totean heti kärkeen, että olen pohjaesityksen kannalla.

Tampereen yliopiston edeltäjä YKK siirrettiin Helsingistä Tampereelle syksyllä 1960. Tuolloin taustalla oli aatteellinen kannatusyhdistys, jonka intressinä oli työläis- ja maalaisnuorten valistaminen yhteiskuntatieteisiin nojautuen.

Yliopiston tuloa on verrattu rautatien tuloon 1800-luvun lopulla. Molemmat olivat edistyksen vetureita. Ehkäpä Tampere 3 voisi samassa hengessä verrata ratikan tuloon.

Tampereen yliopisto säilyi yksityisenä vuoteen 1974 saakka. Valtiollistamisen myötä taloudellinen turvallisuus lisääntyi, mutta kaupungin rooli rahoittajana pieneni. Tampere 3:n myötä siirrytään jälleen uuteen vaiheeseen perustettavan säätiön myötä.

Tampereen yliopistolla on alusta lähtien ollut tärkeä rooli kaupungin elinkeinorakenteen monipuolistajana. Tämä rooli vahvistuu entisestään Tampere 3:ssa. Kaupunki on tähänkin asti toiminut aktiivisena kumppanina niin kiinteistökysymyksissä kuin tieteellisten ohjelmien kuin lahjoitusprofessuurienkin rahoittamisessa.

Kaupungin työllisyyden, taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ylläpitäminen edellyttää menestymistä kotimaisessa ja kasvavassa määrin myös kansainvälisessä kilpailussa. Tampere on viime vuosina keskittänyt tukensa paljolti hankkeisiin, joilla parannamme kansainvälistä kilpailukykyämme innovaatioiden tuottamisessa ja kaupallistamisesta mm. tekniikan ja biotieteiden alueilla. Yhteiskunnallinen tilanne ja Tampereen kaupungin omat välittömät tarpeet puhuvat kuitenkin sen puolesta, että jatkossa kaupungin on kehitettävä myös hankkeita, jotka tukevat kaupungin toimintamallin muutosprosessia ja parantavat osaamistamme kunnallisen palvelutuotannon järjestämisessä.

Tästä syystä Tampere 3 on ajankohtainen ja tarpeellinen hanke. Harmillista, että se on joutunut vastatuuleen. Tässä salissa otamme pykälän otsikon ja päätösesityksen mukaisesti kantaa Tampereen kaupungin osallistumisesta perustajajäsenenä uuden yliopistosäätiön rahoitukseen. Kolmen erilaisen toimintakulttuurin yhteensovittaminen on haastava tehtävä. Vaikka ymmärrän ne monet huolet, jotka hallintomallin liittyvät, katson, että meidän ensisijaisena tehtävänä näissä pulpeteissa ole nyt ensisijaisesti varmistaa hankkeen eteen päin meno.

 

 

Pyrkimys rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta ei ole uusi juttu, muistan sen olleen agendalla jo 1990-luvulla, kun tulin mukaan tamperelaiseen kuntapolitiikkaan, silloinkin työttömien perheiden lasten päivähoito-oikeutta pyrittiin rajaamaan. Silloinkin piti muistuttaa siitä, että oikeus päivähoitoon on lapsen oikeus, vaikka päivähoito-oikeus edistää myös vanhempien työnhakumahdolkisuuksia. Nykyisen Suomen hallituksen mielenkiinnon kohteena ei taida kuitenkaan olla naisten työllistyminen, vaan paluu hellan ääreen.

Kun vuosi sitten  otimme tässä salissa kantaa tähän asiaan, kuvittelin, ettei siihen tällä valtuustokaudella tarvitse palata uudelleen. Mistä tämä halu rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta? Siitäkö, ettei nollamaksuluokkaan kuuluvat perheet käyttäisi tätä päivähoito oikeutta kuin rajoitetusti? Siksikö, etteivät maahanmuuttajaperheet rasittaisi päivähoitoa? Tämäkö on PerSujen esityksen takana? Esim. maahanmuuttajalasten kohdalla Suomen kielen oppiminen ja integroituminen yhteiskuntaan olisi ensi arvoinen asia.

Subjektiivista päivähoito-oikeutta voisi verrata peruskoulu-uudistukseen 1970-luvulla, joka takasi kaikille yhtäläiset oikeudet koulutielle varallisuudesta tai sosiaalisesta taustasta riippumatta. Valtuutettu Rostila (PS) tuntui sillä kannalla, ettei sillä niin väliä, jos osalla lapsista pn vain puolikas oikeus varhaiskasvatukseen, mitä sanoisimme, jos koulussakin otetaan tällainen puolikasajattelu käyttöön?

Oma ajatteluni lähtee siitä, että perheet osaavat kyllä itse arvioida päivähoidon tarpeensa. Ja tapauksissa, joissa he eivät sitä kykene tekemään, on lapsen etu olla päivähoidossa, hyvässä hoivassa.

Näillä näkymin tämä on viimeinen TA-kokoukseni. Pragmaattisesti ajatellen päivähoidon rajaus voi kuulostaa järkevältä, mutta kysymyksessä on iso periaatteellinen linjanmuutos universalismista tarveharkintaiseen residualismiin. Tämä ratkaisu ei ole myöskään sukupuoli-ja sukupolvisokea, vaan se kohdistuu nimenomaan naisiin ja lapsiin.

Vetoan kaikkiin valtuutettuihin, erityisesti naisiin tässä salissa, ettei kukaan meistä olisi tätä oikeutta rajaamassa. Kuntalaisia  pyydän painamaan tarkasti mieleensä äänestystuloksen tässä asiassa, sillä äänestyshän tästä on tulossa.

Päätös raitiotiestä on niin iso ja kauaskantoinen, että sen yhteydessä on hyvä palauttaa mieliin muutama vaihe hankkeen historiasta. Kuten tiedämme, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Tampereelle ratikkaa puuhataan. Mutta toivottavasti tällä kertaa siitä tulee totta.

Ensimmäinen raitiotiekomiteahan aloitti työnsä jo vuonna 1907. Raitiotietä suunniteltiin välille Rajaportti – Hämeenkatu – Tammelantori. Tampereella oli tuolloin noin 43 000 asukasta. Suunnitelma valmistui vuonna 1914 ja kaupunki varasi jo rahat hanketta varten budjettiin, mutta ensimmäinen maailmansota pysäytti hankkeen.

Sodan jälkeen perustettiin uusi raitiotievaliokunta ja tehtiin uudet suunnitelmat, nyt neljää raitiotielinjaa varten. Suunnitelma valmistui vuonna 1923 ja kaupunki puuhasi yhteistyötä yksityisen Tampereen Raitiotie Oy:n kanssa hankkeen toteuttamisesta. Yhteistä säveltä ei kuitenkaan löytynyt, ja lopulta koko raitiotiehanke haudattiin vuonna 1929.

Jos historian rattaat olisivat menneet toisin, Tampereen keskustaan olisi rakennettu raitiotie suunnilleen samalle reitille, minne sitä nyt esitetään. Silloin Tampere olisi ollut Suomen neljäs ratikkakaupunki Helsingin, Viipurin ja Turun lisäksi. (Turku tosin tyhmyyksissään meni purkamaan raidejärjestelmänsä 1970-luvulla.)

Seuraavan kerran raitiotie putkahtaa esiin Tampereella vuonna 1968. Hervannan suunnittelukilpailun voittaneessa, Aarno Ruusuvuoren ehdotuksessa Hervannan halki kulki valtaväylä, jonka keskellä oli rata kaupunkijunaa varten. Rata päättyi valtaväylän asema- ja liikekeskukseen, joka oli valtaväylän päällä.

Tiedämme, että suunnitelmasta toteutui valtaväylä, mutta ei kaupunkijunaa. Elettiin autokaupungin ideologista läpimurtoa, eikä siihen kuulunut joukkoliikenteeseen investoiminen.

Seuraavan kerran raitiotietä selvitettiin 1990-luvun alussa, kun joukkoliikenteen matkustajamäärät kääntyivät laskuun ja etsittiin keinoja lisätä joukkoliikenteen suosiota. Asiantuntijoiden selvityksessä esitettiin raitiotietä reitille Hervanta – keskusta –Tesoma, mutta selvitys ei johtanut toimenpiteisiin. Se vaikutti kuitenkin siihen, että kymmenen vuotta myöhemmin, 2002 kaupunginhallitus päätti käynnistää raideliikenneselvityksen, jossa hyödynnetään rataverkkoa. Tuloksena oli ehdotus pikaratikasta, joka kulkisi osittain junaraiteilla, osittain katuraiteilla – ja alittaisi keskustan maan alla.

Asiasta käytiin kova debatti, joka on tullut monesti mieleen kun nykyistä ratikkakeskustelua on seurannut. Niin samanlaisia argumentteja käytettiin silloin puolesta ja vastaan – ja moni väittelijöistäkin oli jo silloin tässä salissa. 2000-luvun alkupuolella, samoihin aikoihin pikaratikan kanssa, aloitettiin myös Tampellan tunnelin ja keskustan liikenneverkon suunnittelu. Vihreät kannattivat näitä hankkeita nimenomaan kokonaisuutena, jossa tunnelissa pääsee keskustan ohi, joukkoliikenteellä hyvin keskustaan, autot ohjataan keskustassa pysäköintitaloihin, ja kehitetään viihtyisää kävelykeskustaa.

Pikaratikka kaatui lopulta silloisen VR:n – tai Ratahallintokeskuksen – vastustukseen, ratikka ei mahtunutkaan ratapihalle. Idea raideliikenteestä jäi kuitenkin elämään ja siirtyi TASE 2025-ohjelmaan joka valmistui 2007, ja vuonna 2010 alkoi nykyisen raitiotiehankkeen suunnittelu.

Aikamoinen historia on siis Tampereen raitiotiellä takanaan – jo ennen kuin ensimmäistäkään ratakiskoa on pantu maahan. Se että ratikka on putkahtanut yli sadan vuoden ajan aina uudestaan esille, kertoo siitä, miten Tampereen kaltaisessa kasvavassa ja kapealle kannakselle rakennetussa kaupungissa tarvitaan bussiliikennettä tehokkaampi, nopeampi ja vetovoimaisempi joukkoliikennejärjestelmä.

Vihreille raitiotie on ollut liikenteen kärkihanke jo 1990-luvulta lähtien. Nyt ovat kaikki palaset lopultakin loksahtaneet kohdalleen. On aika aloittaa raitiotien rakentaminen.

 

 

Tampereen raitiotiekeskustelussa on yllättävän vähälle huomiolle jäänyt yksi sen tärkeimmistä vaikutuksista. Ratikka lisää tasa-arvoisia liikkumisen mahdollisuuksia  Se on esteetön kulkuneuvo, ja helpottaa ikäihmisten, vammaisten, lasten ja nuorten, ylipäätään kaikkien autottomien ihmisten liikkumista kaupungissa. Ratikkaan pääsee esteettömästi huonojalkainenkin rollaattorin tai pyörätuolin kanssa, tai lastenvaunuja työntävä äiti tai isä. Ja kulku on tasaista ja turvallista. Myös maahanmuuttajien kannalta ratikka on selkeä ja helposti opittava joukkoliikenneväline. Raitiotietä toteutettaessa tuleekin ottaa niin vammaisneuvosto kuin eläkeläisten ja lasten ja nuorten edustajat sekä maahanmuuttajat kumppaneiksi liikenteen, pysäkkien ja vaunujen yksityiskohtia suunniteltaessa. Siellä on arjen asiantuntemusta parhaimmillaan.

Raitiotie palvelee Tampereen isoissa lähiöissä, kuten Hervannassa ja Hallilassa sekä Lielahdessa ja Lentävänniemessä asuvia. Myöhemmin rakennettavat linjat palvelevat Linnainmaalla, Hatanpäällä, Härmälässä, Peltolammilla, Vuoreksessa ja naapurikunnissa Pirkkalassa ja Ylöjärvellä asuvia. Se että kaikkia asuinalueita ei saada ensimmäisen reitin varrelle, ei ole peruste olla rakentamatta ratikkaa. Mutta sen tavoitteen allekirjoitan, että muita alueita palvelevia runkobussilinjoja pitää kehittää ratikan rinnalla.

Tärkeä tasa-arvoa lisäävä vaikutus on sillä, että ratikalla pääsee nopeasti isoihin työpaikka- ja palvelukeskittymiin, kuten Taysiin ja yliopistokampuksille. Taysissa käy töissä 5000 ihmistä ja päivittäin lähes saman verran asiakkaita, tulevaisuudessa vielä paljon enemmän. Yliopistoissa ja ammattikorkeakoulussa opiskelee 35 000 opiskelijaa ja tuhansia tutkijoita ja muuta henkilöstöä. Kampusten merkitys vain kasvaa Tampere 3:n myötä.

Raitiotien pysäkkien läheisyyteen ollaan kaavoittamassa paljon asuntoja. Se lisää asumisen vaihtoehtoja hyvän joukkoliikenteen vaikutusalueella, mikä parantaa kaupunkilaisten mahdollisuuksia käyttää esimerkiksi keskusta  palveluja.

Ymmärrän, että varsinkin taloudellisesti vaikeina aikoina isot investoinnit herättävät huolta siitä, että raha olisi poissa palveluista. Valtuutettuna ja entisenä valtuuston puheenjohtajana tiedän, että näin ei ole. Ratikka rakennetaan lainarahalla, jota ei voi käyttömenoihin ottaa. Mutta kaupunkia kehittäviä ja sosiaalisesti ja ekologisesti kestäviä investointeja meillä ei ole varaa olla tekemättä.

Irene Roivainen Kaupunginvaltuutettu (vihr) Sosiaalineuvos

(Kirjoitus on julkaistu pienin muutoksin Aamulehdessä 23.10.2016)

 

Palasimme pari päivää sitten opintomatkalta sosiaalityön ammatillista lisensiaatin tutkintoa lopettelevan opiskelijaryhmän kanssa. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös sosiaalityön tutkintoperustainen erikoistumiskoulutus. Uudet ”erkot” eivät tuota enää lisensiaatin tutkintoa ja ne ovat opiskelijoille maksullisia. Tämä on melkoinen kulttuurinen muutos, toivoa vain sopii, että uusmuotoinen koulutus löytää paikkansa koulutus- ja palvelujärjestelmässä. Toiveena on tietysti ollut, että työnantajat tilaisivat koulutusta työntekijöilleen, silloin koulutus palvelisi myös ehkä nykyistä paremmin strategista suunnittelua. Uusimuotoisen koulutuksen aloitus sijoittuu kuitenkin hankalasti soten valmisteluvaiheeseen, jossa työnjako kuntien ja maakuntien välillä on vielä työn alla.

Nykymuotoisen erikoistumiskoulutuksen alasajo ja uuden koulutuksen suunnittelu tuli melkoisena yllätyksenä puolitoista vuotta sitten. Huippututkimukseen keskittyville yliopistoille ammatillinen erikoistumiskoulutus, kuten täydennyskoulutuskin, eivät ole keskeisiä kiinnostuksen kohteita. Tampereen yliopistossa olimme ennakkoluulottomia ja kehitimme parin kollegan kanssa uudenlaisen kumppanuuteen perustuvan moduulimallin, jossa tilaaja-tuottaja -mallia soveltaen tuotamme sisältöjä uusimuotoisiin koulutuksiin, mutta emme ole enää näiden koulutuksen järjestäjiä.  Pidän tätä ratkaisua innovatiivisena, joskin oudoksuin asetelmaa, jossa vastuuopettaja joutuu kantamaan strategisen vastuun toiminnan alasajosta ja uuden suunnittelusta tietäen, että hänen oma asemansa on vaakalaudalla.

Mieleeni palautuu sosiaalipedagogiikan suuntautumisvaihtoehdon alasajo 2000-luvun alussa. Silloin, kuten nykyisessä rakennemuutoksessakin keskeistä on huolehtia opiskelijoiden oikeusturvasta ja motivaatiosta. Tämän koulutuksen aikana koetuista opettajavaihdoksista päästiin onneksi yli pienin henkilövahingoin. Opiskelijapalaute on ollut myönteistä kautta linjan, mutta nyt teiden erotessa oli hyvä kuulla, kuinka opiskelijat korostivat kokemuksenaan etuoikeutta olla mukana tällaisessa koulutuksessa.

”Erko” etsii paikkaansa koulutusjärjestelmässä ja meidän ”spesialistimme” palvelujärjestelmässä. Paikkaansa etsii myös yksi ”erko”-opettaja, joka koulutuksen rakennemuutoksessa jäi ilman profiilia ja asemaa, kun kahdeksan vuotta kestänyt määräaikainen professuuri päättyy vuodenvaihteessa. Eläkkeelle ei ole tarkoitus  vielä vähään aikaan jäädä, eikä tällä kokemuksella oikein kiinnosta matalampi statuskaan huonommalla palkalla. Katsotaan nyt, sanoi tohtori.